tiistai 23. lokakuuta 2012

TOIVEPOSTAUS: PERHEENI VASTAA

Sainkin perheenjäseniltä vastaukset ihan ennätysajassa, on mulla kyllä ihania ihmisiä täällä kotosalla kun ne jaksaa mulle tärkeisiin asioihin saman tien paneutua. Kaikki käytti aikaa ja vaivaa teille vastatessaan, joten toivon että laitatte kommenttia ja arvostatte heidän vaivaansa. Kiitos kovasti kysymyksistä! Toivottavasti vastaukset ovat tyhjentäviä. Ainakin jokainen on rehellisesti, sydämellä kirjoitettu.

Palailen kuulumisieni parissa myöhemmin, mutta tässä nyt siis vastauksia!

Kaikki:

Oletteko koskaan hävenneet Jenniä esim.kaupassa?

Äidin kommentti: jos asiaa ajattelee fyysiseltä kannalta, niin näin en ole hävennyt. Mutta anoreksian pahimpana aikana Jennin henkisen puolen kanssa oli välillä hankalaa kaupassa, ja kaupan hyllyjen välissä riitelyt ja kinastelut aiheutti joskus häpeän tunnetta.

Pikkuveljen kommentti: En

Isän kommentti:  En ole hävennyt. Enemmänkin kyse on ollut säälin ja surun tunteesta.

Mikä Jennin sairaudessa ärsyttää eniten?

 Äiti: Jennin oman persoonan katoaminen ja vääristynyt ajatusmaailma kaikesta terveen ihmisen normaalista elämästä. Joskus turhautuminen anoreksian voimakkuuteen, kun antaa kaikki voimavarat ja suuren osan ajastaan taisteluun anoreksiaa vastaan yhdessä Jennin kanssa, ja  joskus joutuu pettymään, kun on voimaton ja ei pystynytkään auttamaan, kuten oli mielessään ajatellut. 
Koko sairaus itsessään ärsyttää välillä tosi paljon, koska parantuminen on pitkä prosessi.

Pikkuveli: Kiukkupuuskat, ahdistuskohtaukset ja se kun ennen taisteltiin syömisen kanssa

Isä: Ajatusmaailman vääristyminen. Normaali persoona ja luonne häviää sairauden saatua vallan.

Mikä on kauneinta, mitä olette sanoneet Jennille?


Äiti: Rakastan sinua. Olet minulle tärkeä ja keinolla millä hyvänsä saamme sinut kuntoon. Olen tukenasi ja minulle voit puhua kaiken mitä tunnet. Tule tänne niin halaan  sinua, saat itkeä kainalossa..... Olet kaunis nuori nainen!

Pikkuveli: Jenni on mulle rakas sisko

Isä: rakastan sinua

Jos jokin positiivinen asia pitäisi mainita, joka sairauden myötä on tullut, mikä se olisi?

Äiti: uusi suhtautuminen elämään ja terveyteen. Elämänarvojen muuttuminen. Rakkaiden ihmisten arvostus ja tärkeys elämässä. Asioiden tärkeysjärjestyksen muuttuminen, pienten murheiden suremisen loppuminen.

Pikkuveli: no ehkä se että Jenni syö nykyään terveellisesti, vaikka on aina aika terveellisesti syönykkin

Isä: sairaus on lähentänyt minun ja Jennin välejä

Mitkä ovat kolme asiaa Jennissä, joita rakastatte eniten?

Äiti: Jennin  ihana persoona kokonaisuudessaan, Jennin sympaattisuus ja iloisuus sekä ajattelevaisuus huomisesta päivästä ja muiden huomioiminen.

Pikkuveli: Luonne eli Jennin ystävällisyys, avuliaisuus ja se kun se on niin ilonen

Isä: positiivisuus, oikeudenmukaisuus ja ilo


Pidättekö anoreksiaa oikeana sairautena?

Äiti: anoreksia on hyvin kauhea fyysinen ja psyykkinen sairaus. Vasta nyt sairauden myötä on tajunnut, kuinka monimuotoinen tämä sairaus on. Se ei ole vain laihuutta, vaan aliravitsemustilan  mukana tuomaa kaikkea muuta henkistä ja fyysistä ihmisen tuhoutumista.

Pikkuveli: Joo-o

Isä: anoreksia on hirvittävä sairaus, joka aiheuttaa suurta pelkoa ja huolta läheisille.

Mikä saa teidät jaksamaan anoreksiaa ja sen mukana tulevaa draamaa?

Äiti: Tahto voittaa Jennin kanssa tämä taistelu. Ja ajatus Jennin onneelisesta elämästä tulevaisuudessa.
Ajatus siitä, että ainoa mahdollisuus on voittaa anoreksia, ei ole muuta mahdollisuutta. 

Pikkuveli: Että Jenni pääsis siitä pois

Isä: Usko parempaan tulevaisuuteen. Paranemisprosessin edistyessä luotto tulevaisuuteen lisääntyy ja auttaa jaksamaan.


Miten Jennin sairaus on vaikuttanut suhteeseenne?

Äiti: meillä on aina ollut hyvin läheiset välit Jennin kanssa. Ja kaikkein vaikeimpinakin sairauden aikana olen koittanut tukea ja olla lähellä ja rakastaa yhtä paljon kuin ennenkin. Välillä huudot ja riidat anoreksiaa vastaan ovat yllättäneet itsenikin, kun aiemmin ei tämmöistä ole ollut välillämme. Mutta enhän todellisuudessa kinastele Jennin kanssa vaan sairauden. ehkä olemme vieläkin läheisimpiä nykyjään.

Pikkuveli: Ollut kinastelua ja tuntuu etten ole tuntenut Jenniä, mutta ei enää. Välit ovat nyt taas paljon paremmat. 

Isä: lähentänyt välejämme

Millon itkit viimeksi ja miksi?

Äiti: tänään, mutta ihan muusta syystä kuin Jennin sairauden tähden.


Pikkuveli: siitä on jo jonkun aikaa en muista

Isä: nyt.... tunteet ottavat vallan vastatessani näihin kysymyksiin


Milloin epäilykset siitä, ettei kaikki ole kunnossa alkoivat heräämään?

Äiti: Viime vuoden alussa helmi-maaliskuussa, kun olimme ostamassa Jennille uusia housuja ja näin hänet sovituskopissa, silloin aloin miettimään kaikkea, mutta en vielä tiedostanut tätä sairautta, mutta tajusin tuon liiallisen laihutmisen ja liikunnan ja sanoin, että sille täytyy tulla stoppi. Minut pysäytti vasta siskoni, joka ei joka päivä näe meitä ja hänen vierailun jälkeinen yhteydenotto ja huoli Jennin ulkoisesen olemuksen muuttumisesta. Tällöin havahduin ja lähdin hakemaan apua Jennille.

Pikkuveli: kun Jenni oli niin laiha

Isä: Viimeinen herätys tuli,kun oma äitini oli käynyt tervehtimässä Jenniä, jonka jälkeen soitti minulle itkien Jennin laihtumista.

Miten Jenni muuttui silmissänne sairastumisen myötä? Tarkoitan esimm. erilaisia rutiineja ja käytöstä, mitä ei ennen anoreksiaa esiintynyt.


Äiti: Jennille tuli hyvin paljon erilaisia pakko-oireita, tietenkin oli tuo pakkoliikunta, joka hallitsi elämää kokonaisuudessaan, mutta sen ohella Jennin piti koko ajan olla tekemässä jotakin (siivosi, pesi pyykkiä, teki ruokaa, puutarha kukoisti ym) Hääriminen oli jo liiallista, mutta hänen oli pakko kuluttaa energiaa ja toisekseen hänen keskittymiskykynsä oli nollassa, ei voinut seisahtaa tai istahtaa ja olla vain, aina piti liikkua ja hieman treenata..
Eli keskittyminen ja asioiden hoitaminen tuotti vaikeuksia.
Käytöksessä tapahtui myös todella suuri muutos, kiltistä, iloisesta tytöstä tuli huutava, määräävä ja hyvin onneton ihiminen. Ja välillä jopa ilkeä ja hyvin ajattelematon. Mutta myöhemmin tajusimme tämän ilkeän hahmon olevankin anoreksiaa ja energian puutetta, joten osasimme siihen jatkossa suhtautua eritavalla.
Nykyään on taas ihanan huomata Jennin parantumisen mukana tuomaa iloa ja tuo meidän oma ihana Jenni palaa takaisin.
Myös asioiden hoksaaminen ja asioiden käsittely tuotti aina välillä hyvin vaikeaa, kun enegriaa ei riittänyt asioiden (joka päiväisiä asioita) ratkomiseen. Onneksi tuokin on jo taakse jäänyttä,  olen päivä päivältä iloisempi kun etenemme näin hyvin kohti parantumista

Pikkuveli: Jenni rupes touhuaan kauheesti kaikkee, siivos koko ajan ja kävi monta kertaa päivässä lenkillä. Jenni ei syöny melkein ollenkaan.

Isä: tyhjentävä vastaus äidiltä

Mitä mieltä olette Jennin blogista, (joka on varmasti yksi tsemppaavimmista ja parantumismyönteisimmistä syömishäiriöblogeista)?

Äiti: Jenni kerto minulle avattuaan blogin, että haluaisi kertoa kertomuksensa ja auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Alussa mietin hieman onko Jenni kykenevä siihen ja osaako pitää sairauden aikana blogia, mutta hämmästyin todella alusta alkaen kuinka tyttöseni osasi hyvin tuoda ajatuksensa tietokoneelle. Minusta jopa sieltä itse löysin jotakin mikä auttoi minun ja Jennin suhdetta sairauden alla. Olen alusta alkaen kuitenkin hieman seurannut blogia, jotta sinne ei ole päässyt eksymään liian yksityisiä asioita ja myös olen katsonut vastausten ja kysymysten perään, ettei siellä ole liikaa annettu vääriä kommentteja, jotka voivat olla haitaksi tai ovat asiattomia tai voivat tuottaa harmia tulevaisuudessa. Jennillä ei välttämättä sairauden kaikissa vaiheissa ollut mahdollisuus nähdä niitä oikeassa valossa.

Pikkuveli: ihan hyvä juttu että Jenni pystyy purkaan mieltä ja kertoon asioita sinne

Isä: toivon, että kirjoituksista on apua anoreksiaan sairastuneille sekäheidän läheisilleen. Upeaa, että Jenni pystyy kertomaan ajatuksiaan muiden luettavaksi.

Onko Jenni koskaan ollut ylipainoinen?


Äiti: Varsinaista ylipainoa ei Jennillä ole ollut.  Hieman pyöreyttä, kuten monella muullakin alkamassa olevan murrosiän kynnyksellä.

Pikkuveli: ei ooo

Isä: Ei. Ikävä on kyllä hiukan pyöreämpiä poskia :)


Onko kaverisi ihmetelleet/kyselleet Jennin laihtumisen syytä?

Äiti: Olen joutunut jossakin määrin kertomaan syitä ja selitellyt tilannetta. Mutta minulla taitaa olla hyvin fiksuja ystäviä, koska mielestäni asiat ovat menneet ja sujuneet kaikkien kanssa loistavasti. Olen ennemmin saanut tukea  ystäviltä ja ovat olleet mukana ja tukena parantumisessa. Tähän on pakko sanoa, että oikeat kaverit myös vanhempien osalta punnitaan ja nähdään tämmöisessä hetkessä.

Pikkuveli: ei paljoa, jotkut lähimmät kaverit vähän ihmetelly jotain

Isä: Jonkin verran on ihmetystä ollut. Asioista  pitää sitten vaan keskustella niiden oikeilla nimillä ja välttää salailua ja selittelyä. 

Onko kaverisi kyselleet Jennin anoreksiasta?


Äiti: ystävät ovat kyselleetkin jotain, ja ovat halunneet tietää enemmän tästä sairaudesta. Ja olen mielelläni kertonutkin, jos se auttaa muita näiden asioiden kanssa painivia tai jotta muut näkevät ajoissa oireet ja huolet, ettei anoreksia pääsisi vallalle.

Pikkuveli: Ei

Isä: "todellisilla ystävillä" on ollut huoli Jennin tilanteesta ja heidän kanssaan keskustelu sairaudesta helpottaa myös omaa oloa.



Onko oma suhtautumisenne ruokaan muuttunut Jennin anoreksian myötä?

Äiti: Oma suhtautumiseni ruokaan on myös muuttunut. Meillä syödään nykyjään paljon terveellisemmin, mutta monipuolisemmin myös. On ihana huomata kuinka jostakin näin pahasta voi olla jossakin määrin myös hyötyä. Alkaa ymmärtämään ”hyvän ruoan” päälle. Se tarkoittaa kuitenkin normaalia ruokaa, normaalia ateriamäärää ja aikoja.

Pikkuveli: Vähän, nykyään syön monipuolisemmin ja kasviksia kanssa

Isä: ruoka on perheessämme aina ollut tärkeä asia. Nykyisin ruokamme on terveellisempää ja monipuolisempaa,kuin ennen sairastumista

Mitä mieltä olitte aluksi Jennin painon pudottamisesta? Siis alkuvaiheessa, jolloin hänellä oli hieman ylipainoa(?) ja tarkoitus oli vain saavuttaa normaalipaino. Miten suhtauduitte Jennin painonpudotustavoitteisiin tuolloin, puhuttiinko niistä Jennin kanssa, vai yrittikö Jenni laihduttamista enemmänkin omin päin?

Äiti: Jenni itse aloitti laihduttamisen ja alussa olin iloinen hänen päätöksestään muuttaa hieman elintapojaan ja ruokavaliota. Karppaaminen hieman kammoksutti, kun se oli mielestäni (on ollut kokoajan omassa mielessäni) yhteen ääripäähän menevistä ailahteluista ja en nähnyt sen olevan kuin taas joku buumi, muiden buumien ohella. Näitä erilaisia tapoja laitua on ollut monia, enkä niihin usko. Paras tapa oli mielestäni tuo, että muuttaa elämäntapojaa monessa suhteessa. Eli alussa kaikki oli mielestäni normaalia ja olin iloinen. Tästä johtuen (tai emme edes osanneet aavistaa) emme edes kuvitelleet Jennin mahdollisuutta sairastua anoreksiaan.


Pikkuveli: Alussa Jenni alko vaan elää vähän terveellisemmin, mutta sitten kaikki lipes jotenkin käsistä

Isä: minulla ei ole koskaan ollut keskustelua Jennin kanssa painonpudottamisesta

Missä vaiheessa perheessä huomattiin, että jokin oli vialla, oliko sairaus jo ehtinyt edetä vaikeaksi?

Kysymykseen jo vastattu aijemmin



Puututtiinko Jennin anoreksiaan heti kun merkit liiallisesta laihduttamisesta huomattiin, vai yritettiinkö asian ensin antaa ratketa "itsestään"?

Äiti: puutuimme heti kun asia meille kunnolla valkeni. Vein Jennin hieman väkisin yksityiselle psykologille, jota kautta asiat lähtivät rullaamaan ja saimme tietoa sairaudesta ammattiauttajalta. Tästä eteenpäin aloin taistelemaan sairautta vastaa tosissani (Jenni itse ei vielä tuossa vaiheessa osannut taistella) ja päättäväisyyteni ja periksiantamattomuuteni johdosta Jenni pääsi hyvää hoitoon. Olemme todella onnekkaita, että meillä on ollut niin hyvä hoito ja hyvä ammattiauttajien ryhmä auttamassa meitä taistelussa. Ilman heidän asiantuntemusta, emme olisi tässä tilanteessa. Vaikka anoreksian voittaminen on pitkä tie ja kestää kauan olen todella iloinen, että olemme saaneet puolessa vuodessa näin paljon apua ja olemme todella hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen.  Ensin tosiaan mietittiin jos pystymme itse Jenniä hoitamaan kuntoon, mutta olen sitä mieltä, että ammattiapu on tarpeen, jokaisen henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Ja vaikka tietäisi asiasta paljon ja lukisi paljon anoreksiasta, on kuitenkin asioita, joita ei itse näe läheltä. Itse koen avun hyvin suurena osana paranemista, sen jälkeen kun tajusin itse olevani voimaton yksin voittaa sairaus.


Pikkuveli: no tää on vähän vaikee kysymys mulle

Isä: ehkä liian pitkään kuviteltiin, että kyllä tämä hoidellaan oman perheen voimin. Mitä aikaisemmin tajuaa hakea ja vaatia sairauteen ammattiapua,sen parempi.

Onko perheenne lähipiirissä muita anoreksiaa sairastavia/sairastaneita?


Äiti: On ollut muutamia sukulaisia, joilla on ollut muunlaista syömishäiriötä


Isä: Ei

Miten Jennin persoonallisuus ja käytös muuttui anoreksian edetessä? 


Kysymykseen löytyy vastaus edellisten kysymysten joukosta

Mitä mieltä olitte, kun Jenni alkoi julkaista tarinaansa blogiin ja päätti myös paljastaa henkilöllisyytensä?


Myös tähän löytyy jo vastaus

Onko kukaan perheenjäsen "häpeillyt" Jennin anoreksiaa esimerkiksi perhetuttujen tai sukulaisten edessä? Onko ollut vaikeaa kertoa sairaudesta läheisille? Voisin kuvitella, että etenkin vanhempi sukupolvi (mummut, papat) ei oikein ymmärrä anoreksiaa, joka on aika moderni, nykypäivän yhteiskunnan sairaus.



Äiti: Meillä on varmaankin niin suuri side perheessämme toisia kohtaan, että kukaan ei varsinaisesti ole häpeillyt Jenniä. Pikkuveli on muutamia kertoja hieman ärsyyntynyt Jennin käytöksestä ja ollut ymmällään Jennin käyttäytymisestä. Vihannut Jennin sairautta. Hän ei ole tajunnut Jennin käyttäytymistä ja miksi Jenni on tuollaiseen sairastunut, joka rikkoo heidän suhteen.
Olemme varmaan myös onnellisessa asemassa, että myös vanhempi sukupolvi  (läheisimmät) ovat asian  ymmärtäneet tai anakin sisäistäneet..
Toki tukea olisi ollut hyvä saada arkeen ja jokapäiväiseen elämään enemmän. Tätä ei koskaan ole riittävästi. Joskus ihan arkiset askareet kuten siivous, kaupassakäynti, pyykinpesu, harrastukset jne ottivat koville hoitaa samalla kun väsyneenä koitti taistella Jennin kanssa anoreksiaa vastaan. Myös palkkatyö tuli hoitaa hyvin ja joskus tuntui tosi yksinäiseltä, kun kukaan ei apua tarjonnut.

Pikkuveli: Ei oo ollu vaikee en oo hävenny.

Isä: Ei ole ollut vaikeaa, puhuminen asioista auttaa



Avunantajan ja tukihenkilön rooli monien kuukausien pituisessa kamppailussa Jennin anoreksiaa vastaan on varmaan toisinaan uuvuttavaa, millaisia ovat olleet tilanteet jossa perheenjäsen(t)en kärsivällisyys on loppunut ja turhautuminen on ottanut vallan? 


Äiti: Tämmöisiä tilanteita on paljon, mutta onneksi niistä on selvinnyt nopeasti. Välillä vain tuntui, että kaikki kaatuu päälle ja turhautuminen anoreksiaan oli liian suurta käsiteltäväksi, itku oli hyvin herkässä, samoin huuto ja raivo olivat melkein joka päiväinen vieras talossamme, ainakin anoreksian ollessa pahimmillaan ja kun Jennin parantuminen junnasi vain paikoillaan. Joskus en ymmärtänyt Jenniä ja hänen ajatustaan (tai nyt jälkeen päin tajuan, että en ymmärtänyt anoreksiaa), tällöin itkin paljon ja välillä taas raivostuin jostakin pienestäkin asiasta ihan mahdottomasti.
Uupuneena ei itsekään aina osannut käsitellä asioita vaan luovutti tuskaisen taistelun esim. ruokapöydässä antoi vain periksi. Varsinkin paranemisprosessin alussa ruokailut olivat yhtä huutoa. Nyt kun mietin noita aikoja, mietin miten kuitenkin jostain sai ammennettua sitä voimaa. Ja ennen kaikkea tahdonvoimaa ja periksiantamattomuutta tarvittiin paljon, ja välillä tosiaan uupumus vei voiton, mutta koskaan en todellisesti antanut periksi. Olin päättänyt tukea Jenniä.
Varsinkin tosiaan Jennin sairauden vaiheessa, jolloin ei tapahtunut parantumista ja kaikki junnasi paikallaan (vaikka Jenni oli  sanonut parantumisen olevan käynnissä, ei se todellisuudessa ollutkaan, vaan anoreksia koitti meitä huijata. Tämän onneksi opin nopeasti huomaamaan, milloin puhui anoreksia ja koitti manipuloida minua ja milloin puhui Jenni joka halusi parantua, vaikkei kyennytkään, kun mörkö oli niin voimakas) uupuminen ja turhautuminen ja pelko aiheutti paljon väsymystä. Ja jokin arjen pienikin asia saattoi saada valtavat raivon tai suuret mittasuhteet ja en asioita pystynyt käsittelemään.
Nyt ovat parantumisen myötä nämäkin vähentyneet, vaikka raskaita vaiheita on vieläkin, mutta valo tunnelin päässä saa aikaan enemmänkin voimaa yrittää ja jaksaa.

Pikkuveli: Sillon on tullut tosi turhautunut ja vihanen mieli kun Jenni ei oo syönyt ja vaan ahistu ruuasta

Isä: ehkä välillä on turhauttanut Jennin "ateriasuunnitelma", josta ei ole saanut poiketa yhtään. Tärkeintä on kuitenkin ollut välttää turhautumista ja uskoa tiukasti paranemiseen.


Toivoisitteko että Jenni ei olisi ikinä kärsinyt anoreksiaa, miksi?



Äiti: Emme todellakaan toivonut tätä ihanalle tytöllemme, kuten ei kenellekään ihmiselle maailmassa. Tämä on niin kavala ja kauhea sairaus, että jos voin joskus olla vain avuksi jollekin ja auttaa jotakin, ettei kukaan sairastu tähän, niin annan tukeni.
Kukaan ei saa antaa elämästään yhtään aikaa anoreksian aiheuttamalle pahalle.

Pikkuveli: Toivoisin tottakai ettei olisi, siksi koska se on pitkä prosessi parantua

Isä: tottakai toivon,että ei olisi sairastunut. Ei kukaan ihminen, saati isä, toivo tyttärelleen ja perheelleen moista koettelemusta.

Onko suhtautumisenne Jenniin ihmisenä ja persoonana muuttunut anoreksian myötä? Oletteko "varuillaan" tietyistä puheenaiheista, varotteko esimerkiksi heittämästä Jennille ulkonäköön liittyviä kommentteja?



 Äiti: Jennin suhteen ei suhtautumiseni ole muuttunut ja tiedän, että jossain vaiheessa saan takaisin tuon ihanan tyttöni. Koitan myös kannustaa häntä eteenpäin. Sairauden aikana olen aina välillä epäillyt Jenniä ja luottamus on ollut hakusessa, mutta olen tällöinkin tajunnut sen olevan anoreksia ei Jenni joka minua yrittää huijata.
Anoreksiaa sairastava tarvitsee paljon tukea, mutta myös parantuessa hänen joskus on hyvä kuulla totuudenmukaisia asioita kehostaan ja ulkonäöstään. Olemme olleet rehellisiä Jennille ja kertoneet mitä tuo paha anoreksia on tehnyt Jennille fyysisesti ja miten se näkyy ulospäin, mutta nyt olemme myös parantumisen aikana kehuneet Jennin muutosta taas kauniiksi Jenniksi.
Olemme pystyneet puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, se on mielestäni tärkeää.

Pikkuveli: Ei oo muuttunut suhtautuminen Jenniin millään tavalla, mutta anoreksiaa inhoan

Isä: Ehkä minusta on tullut kannustavampi ja enemmän välittävä ihminen Jenniä kohtaan. Mistään keskustelunaiheista ei tarvitse olla varuillaan vaan kaikesta voidaan puhua.

Omasta perheestäni löytyy perfektionistinen suorittajatyyppi joka vaatii paljon itsensä lisäksi toisilta ihmisiltä. Onko Jennin täydellisyyteen pyrkivä luonne ärsyttänyt tai hankaloittanut välejänne, vai kohdistuuko kovat vaatimukset vain häneen itseensä?



Äiti: Pääasiassa Jennin vaatimukset ovat kohdistuneet häneen itseensä. Tosin Jennin anoreksian ollessa pahimmillaan olimme kaikki varpaillamme, mitä uskaltaa tehdä ja mitä ei ja Jenni määräsi tahdin talossa, esimerkiksi ruokailujen ja ruoka-aineiden suhteen. Miten ruokaa valmistimme ja mitä ruoan valmistuksessa käytimme eli aina takapiruna tarkkailemassa ja näin vaikutti parheeseemme.
Mutta ulkonäöllisiin tai liikunnallisiin asioihin ei Jenni puuttunut, ehkä oli niin omassa maailmassaan ettei siihen olisi edes energia riittänyt tai olisi ollut halua. Maailma pyöri vain hänen itsensä ympärillä ja päivän täytti anoreksia.

Pikkuveli: ehkä vähän kun kaiken pitää aina olla järjestyksessä

Isä: Jennin luonne ei mielestäni ole niin täydellisyyteen pyrkivä,kuin minä sen ymmärrän,pikemminkin luonne on päämäärätietoinen. Vaatimukset koskevat pääosin häntä itseään.


Onko ajatuksissa pelko tulevaisuudesta, siitä että Jennin anoreksia käynnistyy uudestaan? Jos (toivottavasti ei!) niin kävisi vaikka vuoden päästä, tekisittekö jotain toisin, mitä? 


Äiti: Toivon hartaasti, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen taistelumme anoreksiaa vastaan. Ikinä ei tietenkään  voi olla varma mitä tapahtuu, mutta uskon, että Jenni voittaa tämän taistelun. Koska tiedän kuinka vaikea sairaus anoreksia on, niin täytyy olla Jennin tukena hyvin kauan ja olla läsnä (vaikka Jenni asuisikin muualla opiskelleessaan) vaikka on kaukana. Myös yhteydenpito välillämme on varmaan pitkään päivittäistä. Varmaan pyydän joka päivä lähettämään kuvan itsestään, sitten kun asuu omassa asunnossaan  :)

Pikkuveli: puuttuisin jotenkin paremmin, kertoisin äidille yms...

Isä: Ehkä pienen pieni pelko jossain taka-alalla mutta paljon suurempi usko ja luotto siihen, että tästä selvitään ja parempi tulevaisuus on edessä.


Äidille:

Pelkäätkö, että joudut huolehtimaan Jennistä vielä vuosia? (ettei hän tavallaan lennä pesästä)

Olen tätä asiaa miettinyt paljonkin. Jenni on hyvää vauhtia toipumassa anoreksiasta, mutta paljon on vielä tehtävää. Joudun tosiaan vielä pitkään tukemaan Jenniä taistelussa, mutta tässä samalla olemme koittaneet myös opetella Jennin itsenäistymistä ja oman elämän aloittamista. Asioiden hoitoa ja itsenäisyyttä ja oikeaa asennetta elämään. Eli kysymykseen pelkäänkö, että joutuisin huolehtimaan Jennistä vastaisin en pelkää, koska en tunne näin, mutta tukena Jennin elämässä joudun olemaan vielä pitkään. Tässä varmaan molemmat kasvamme omalla tavallamme ajatukseen, että jonain päivänä Jenni "lentää pesästä". Onko se kohta vai myöhemmin, sitä ei vielä tiedä.

Kyllästyttääkö sinua koskaan kuunnella Jenniä?

Ei Jenniä, mutta joskus kyllä anoreksia mörköä. Olen vain päättänyt, että sen pahan kanssa en keskustele ja sen kanssa riitele. En halua keskustella sellaisen kanssa joka luulee voivansa nujertaa minut....

Saako hän koska tahansa tulla puhumaan ja tahdot kuunnella?

Meillä on sopimus, että olen aina Jenniä varten kun hän haluaa puhua, ja koitan aina löytää Jennille aikaa. Se on tärkeää tällä hetkellä parantumisen kannalta. 

Miltä Jennin nykyinen tilanne vaikuttaa äidin näkökulmasta?


Tällä hetkellä Jenni on hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen. Vihdoin tuo junnaamisvaihe tai jopa painon edelleen laskemisvaihe on ohitettu. Jenni on palaamassa takaisin ja mörkö on jo melkein selätetty, mutta ei vielä unohdettu.
Toisinaan on vaikeita päiviä, mutta kokoajan näen Jennin paranevan.
On saanut elämästä jälleen kiinni ja ajatusmaailma on muuttunut normaaliksi. Osaa ajatella elämäänsä elämänä ja kaikkea sen tuomia iloja ja mahdollisuuksia uutena haasteena.
Olen ylpeä Jennistä, ja näe tosiaan anoreksiasta parantuvan iloisen onnellisen nuoren naisen, joka on saanut elämän syrjästä taas kiinni.
Myös fyysiset muutokset ovat olleet iloisia asioita, ja Jenni itsekin niistä iloitsee. Naisellisuus ja kauneus on palaamassa, ja Jenni ei tätä vieroksu.
Asenne ruokaan ja ruokailuun on muuttunut. Tällä hetkellä asenne sekä käyttäytyminen ruokailutilanteessa on jo todella hyvää. Hieman vielä korjattavaa, mutta kaikki aikanaan.
On ihanaa iloita Jennin kanssa hänen tahdonvoimastaan voittaa ja nujertaa anoreksia.



Ajatteletko koskaan olevasi ns. syyllinen Jennin sairauteen tai koetko, että sinun olisi pitänyt tehdä jotain toisin?


Joskus ehkä tunsin myös syyllisyyttä, olenko tehnyt jotain väärin, mutta ammattiauttajien avulla olen päässyt tämän syyllistämisen yli, eli en tunne niin. Sairastumiseen on monia tekijöitä, mutta tunnen kuitenkin olevani ulkopuolella hänen sairastumiseen johtuneista syistä.
Jo énnen Jennin sairastumista meillä on ollut hyvä äiti/tytär-suhde. Olemme olleet hyvin läheisiä aina, joten jo ennen sairastumista olin hänen tukena asioissa ja hänelle hyvin läheinen, joten en varmaankaan olisi voinut tehdä asioita toisin.



Isälle:

Mikä pelottaa tällä hetkellä eniten Jennin sairaudessa?


Pelko mahdollisista fyysisistä vaurioista mitä sairaus on voinut
aiheuttaa (esim. lapsettomuus)


Miltä näyttää Jennin elämä viiden vuoden päästä? Kuvaile vapaasti :-)



Olen täysin varma, että Jenni on selättänyt sairauden ja opiskelee
vimmatusti lääkärin ammattia. Jenni omaa terveelliset elämäntavat ja
elämä hymyilee. Toivottavasti myös poikaystävä pitää kädestä.....ja
jaksaa joskus tulla tervehtimään myös vanhempiaan ja syömään isin tekemää
kaalilaatikkoa ;-) (tuli itku tähän kysymykseen vastatessa) 




Pikkuveljelle:

Mitä piirteitä arvostat Jennissä?


Jenni on auttavainen ja olen ylpeä hänen taistelutahdostaan parantua anoreksiasta. 

Miltä tuntui kuulla diagnoosista? Mitä anoreksian merkkejä olit huomannut Jennissä ja hänen toiminnassaan? Mitä tuntemuksia siskon sairaus herätti sinussa hänen pahimpina aikoinaan ja entä mitä tällä hetkellä siitä ajattelet?



Tuntui oudolta ja hiukan pelottavalta saada tietää Jennin sairaudesta. Huomasin muutamia merkkejä mm. sen että Jenni oli tosi laiha ja sen piti koko ajan touhuta jtn. Pahimpina aikoina pelkäsin sitä kuinka kauan Jennillä kestää selvitä anoreksiasta pois. Tällä hetkellä ajattelen että Jennin luonne on muuttunut(on oma itsensä) ja syö nykyään tosi paljon paremmin. Oon ilonen myös siitä että Jennin paino on vihdoin noussu.





31 kommenttia:

  1. Ihanan positiivinen tunnelma tässä postauksessa taas kerran! Sinulla on ihan mahtava perhe <3
    Varsinkin äidin sanat "(...)tuo meidän oma ihana Jenni palaa takaisin", jäi mieltä lämmittämään :)
    Taisi herättää sinussakin monia tunteita nuo perheen vastaukset?

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän mulla on <3
      Ja juu kyllähän tässä äidin, isän ja pikkuveljen vastauksia lukiessa itkua tihrustin. Voin vaan kuvitella perheeni tuskan ja turhautuneisuuden tunteen pahimpina aikoinani, kun en itse ollut valmis parantumaan tai edes myöntänyt olevani sairas.

      Onneksi nykyään asiat on jo paljon paremmin :)

      Poista
  2. Voi. Mua alkoi itseäkin itkettämään, kun sun isäsi sanoo itkevänsä näihin kysymyksiin vastatessa. Olen aina inhonnut omassakin sairaudessani eniten juuri sitä, miten paljon ihana perheeni on joutunut sen vuoksi kestämään.

    Toivon teille kamalasti pelkkää hyvää! Oot Jenni ihana (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano... En olisi koskaan ikinä halunnut asettaa läheisiäni asemaan, jossa he ovat joutuneet olemaan. Anoreksia on kauhea sairaus.

      Kiitos ihan hirveesti <3 Ja tosi paljon voimia sinnekkin!

      Poista
  3. Mahtava postaus! Sinulla on ihana ja rakastava perhe joka seisoo tukenasi niin myötä- kuin vastamäissäkin. Olet ansainnut terveyden ja hienosti kulkemassa sitä kohti! Halauksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas mieltä piristävästä kommentista ja halit myös sinne <3
      Tsemppiä ja taistelutahtoa :)

      Poista
  4. Sulla on tosi ihanan oloinen perhe! Tosi hienoa miten ne on jaksanut olla tukena koko ajan :) Ihan itku tuli vastauksia lukiessa! <3 Toivottavasti joku anoreksian kourissa oleva lukee tän ja huomaa, miten tuo sairaus vaikuttaa myös läheisiin.

    Ihanaa, että sun perhe jaksaa myös innostua tästä sun blogi-harrastuksesta ja jaksoivat vastata kysymyksiin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ilman perheen tukea en tässä seisoisi. Ja ilman äitin periksiantamattomuutta anoreksia olisi mut kyllä mennessään vienyt. En voi tehdä muuta kuin kiittää että omistan tälläiset tukijoukot <3

      Sellanen mun perhe on, tukee sitä mikä on mullekkin tärkeetä :)

      Poista
  5. Oli mielenkiintoinen postaus, kiitokset perheellesi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset heidän puoleeltaan sun mielenkiinnolle myös :)

      Poista
  6. Rupee ajattelemaan tätä lukiessa, että munkin perhe on joutunut (ja joutuu) taistelemaan tätä kaikkea vastaan. Vaikka en mä niin edes halunnut. :(
    Sulla on tosi mukavan tuntuinen perhe! Kun isäsi kommentoi, että rupeaa itkettämään näihin kysymyksiin vastaaminen, mäkin herkistyin! Tulee mieleen oma isä, joka on kuin mua ei olisi. Aina ollut kauheen huonot välit, ja nyt sitä tajuaa, kuinka paljon häntäkin tarvitsisin.

    Sulla on kyllä huikeet tsemppijoukot siel! Kiitos perheellesi monipuolisista ja hyvistä vastauksista. :)
    t.13

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vaan kuvitella miten tuskasta se on :(
      Kiitos, on ihana kuulla kehuja perheestään :) Mun ja isän suhde on anoreksian myötä lähentyny, pitkään se oli aika olematon. Niin kun vastauksista selviääkin.

      Tsemppiä <3

      Poista
  7. Kiitos koko perheelle tästä postauksesta <3 olette rohkeita ihmisiä.

    Onnellisuutta elämäänne ja Jennille erityisvoimarutistus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perheeni kiittää sua kommentista ja mielenkiinnosta <3

      Ja mä toivotan onnellisuutta myös sun elämään!

      Poista
  8. Upea postaus, ihana oli lukea. Luin ihan mielenkiinnolla :)
    Sun isäsi on IHANA ihminen. Niin ovat muutkin perheestäsi kirjoitustensa perusteella,
    mutta isäsi tuntuu etenkin niin .. välittävältä. Tiedäthän. Hän uskaltaa miehenä myöntää että
    välittää niin pirusti että itkettää.

    VastaaPoista
  9. Moi !
    Oon seurannu sun blogia jo alkukesästä ja mun on pitäny pitkään kommentoida mut se on aina jääny. Oon aika samassa tilanteessa ku sä; oon ollu lihotuskuurilla vapusta ja työtä on täytynyt tehdä ja vielä on paaaaaljon matkaa jäljellä....halusin vaan sanoa et tää blogi on ollu mulle tosi tärkee viime kuukausien ajan. Kirjotat tosi hyvin ja vaikutat tosi fiksulta. Kiitos :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! :)

      Tosi mahtavaa kuulla, että mun blogista on ollu sulle tukea :) Kovasti tsemppiä taisteluun, pystyt voittamaan anoreksian, vaikka se vaatiikin meiltä isoa työtä.
      Kiitos itsellesi kommentista ja kehuista :)

      Poista
  10. Tämän tekstin perusteella voi kyllä vain todeta, kuinka mahtava tuki sulla perheessä on, ja ihan kyynel silmäkulmassa täällä noita vastauksia lueskelen. Lähimmäisten tuki on äärimmäisen tärkeää. <3 Voimia koko perheelle! Te yhdessä taltutatte taudin, kokonaan. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo saan kyllä olla onnekas siitä tuesta mitä mä saan <3 Niin kun oon monesti kertonut, ilman mun parantumista auttavia ihmisiä en olis enää täällä. Varsinkaan ilman äitiä. Oli itellekkin kova pala lukee äidin,iskän ja pikkuveljen vastauksia, eniten oon aina inhonnu sitä miten anoreksia on pistäny heidätkin kärsimään.

      Kiitos voimista koko konkkaronkan puolesta ! :)

      Poista
  11. Mua ihan itkettää, ku tää postaus on niin hirveen koskettava. Sulla on ihana perhe!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä pelkästään vaan ihana mutta paras <3

      Poista
  12. Mahtavaa, että sulla on perheeltäsi noin suuri tuki! Erityisesti äidin tuki on tän sairauden kanssa korvaamaton voimavara. Kuulostaa hyvältä tuo sopimus, että voit puhua äitisi kanssa milloin haluat; se on varmasti tärkeää. Oon kuullut sellaisestakin tapauksesta,että perheessä on tehty sopimus, että sairaudesta EI puhuta. Voin vaan kuvitella miten rankkaa täytyy olla! On myös hienoa, että osaat arvostaa saamasi tukea noin paljon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin- saan kyllä olla siitä hurjan onnellinen :)

      Poista
  13. Sulla on kyllä todella hieno ja ihana perhe, mutta muista että sun perheesees kuulu myös erittäin ihana tytär! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos tää lämmitti mieltä <3 :)

      Poista
  14. Tämä oli ihana merkintä.
    Kiitos.

    VastaaPoista
  15. Tää oli äärettömän mielenkiintoinen postaus! Sulla on ihana perhe :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi ihana tietää :) Niinhän mulla on <3

      Poista
  16. Sinulla on ihana, kannustava perhe. Tsemppiä Jenni lääkiksen pääsykokeisiin, siellä tapaamme toukokuussa! :)

    VastaaPoista