torstai 11. lokakuuta 2012

Pois alta risut ja männynkävyt..

.. koska tää tyttö heittää anoreksialle hyvästit.

Pikkuhiljaa uskallan sanoa, että oon jo osittain jättänyt anoreksia mörön historiaan. Kukaan ei varmaksi voi sanoa sitä, pystynkö koskaan tekemään sitä ihan täysin kokonaan, mutta nyt olen oppinut taas elämään. Anoreksia on osa mua, mutta sen johdosta oon se kuka oon nyt. Uskon että kaikella on tarkotuksensa, jopa tällasissa asioissa, joiden ei koskaan pahimmissa unissakaan olisi uskonut tapahtuvan.
Osaan suhtautua sairauteen uudella tavalla, vaikka vihaan sitä että sellanen pitää olla olemassa.

Oon jättänyt anoreksia blogien lueskelun hiukan vähemmälle. Tai oikeastaan niiden blogien, joissa kirjottajalla on jahkailu vaihe meneillään. Mua turhauttaa sairastavien puolesta. Mua turhauttaa se, että kaikki on niiden omissa käsissä ja silti he eivät tee mitään. Mua turhauttaa se että en voi auttaa, vaikka haluaisin kiskoa jokaisen anoreksiaa sairastavan samalle polulle mun kanssa.
Minä jos kuka tiedän että anoreksiasta selviäminen vaatii älyttömästi voimaa, uskallusta, taistelutahtoa ja tahdonlujuutta mutta se on mahdollista. Ei ole muita vaihtoehtoja ja mitä nopeammin kaiken pistää alkuun, sen nopeammin muutos alkaa päästä vauhtiin. Toivon että kaikki anoreksian kanssa kamppailevat ottavat sanani tosisissaan. Alku on aina vaikein- lupaan että matkan teko helpottuu kun pääset ulos lähtöruudusta. Yhtäkkiä kaikki alkaa sujua kuin itsestään. Matkalla tulee kuoppia joihin on helppo pudota, mutta onneksi sieltäkin pääsee kiipeemään aina ylös. Anoreksia ei anna mitään, mutta vie kaiken.




Tässä nyt oli tällänen alkupurkautuminen ja turhautuminen. Haluaisin vaan niin kovasti auttaa jokaista nyt kun itse alan saada taas elämäni takaisin.
Kuitenkin nyt toisiin aiheisiin..

Mulle saapu samsungin s3 ja hetken sitä räpläiltyäni huomasin ettei kamera toimi. No puhelin palautukseen ja teipattu nokia takasin käyttöön. Toivottavasti se tulis pian takasin..

Mulle on tässä parina päivänä ollu kamppailua terveen mielen ja anoreksian ajatuksien kanssa. Koska keho on alkanut muotoutua naisellisemmaksi oon kokenut vähän ristiriitasia tunteita. Tai en koe enää- oon päässy taas sille terveelle puolelle ja hukuttanu anoreksian äänet, mutta tästä huomaa että pientä tai sitten suurta kamppailua askeleet kohti elämää on.
Oon onnellinen siitä etten näytä enää niin luurangolta ja riutuneelta. Tiedän että olen vieläkin alipainoinen ja nään selvästi itsekkin kehossani kohtia joihin haluan lisää täytettä. Kehonkuvani on normalisoitunut huomattavasti entisestä, mutta aina aika ajoin anoreksia tykkäisi peilikuvaani sotkea. En kuitenkaan anna sille siihen oikeutta tai lupaa. Pysyn vahvana. Haluan olla nainen ja alan vihdoin saada sitäkin puolta takaisin!

Olisin luullut että painonnousun huomaa fyysisesti paljon konkreettisemmin, mutta luulo on kuopattu. Niin ei vaan tapahdu. Vaikka paino on noussut jo kiitettävästi, sitä tarvitsee vieläkin lisää. Enkä tarkoita pelkästään terveyden kannalta, mutta myös oman mieleni kannalta. Tiedän että oon tyytyväinen itteeni vasta kun saan entiset muotoni takaisin. Odotan jo kovasti aikaa että henkinen ja fyysinen tasapaino on taas osa minua ja elämääni. Tämän koettelemuksen jälkeen olen vahvempi ja itsevarmempi niin monella elämänosa-alueella. Oikeastaan olen jo nyt.

Päiväni ovat sujuneet opiskelujen merkeissä suurimmilta osin. On ihana lukea kun keskittymiskyky on parantunut. Oon alkanut taas nauttia siitä että saan liikkua, vaikka se tällä hetkellä pelkkää kävelyä onkin. Puhuttiin sairaalalla liikunnan lisäämisestä, mutta vielä pitäisi viitisen kiloa saada, ennen kun lupa harrastamiseen lääkärin puolelta myönnetään. Sen mä kuitenkin saavutan, enkä jahkaile. Ruokailuilla syön vielä kylläisyyden tunteen jälkeenkin muutaman suupalan, koska tiedän että näin pääsen nopeammin elämään kiinni. En jaksa seistä paikallani, haluan elää taas.

Kohta ajattelin lähteä pikkusen ulkoilemaan, pitkästä aikaa siellä paistaa aurinkokin. Jo on aikakin kaiken sen sateen jälkeen. Syksy on ihanaa aikaa sillon kun ilma on raikas, mutta sateesta en niin välittäs. Ei voi silti kieltää etteikö kaikki ihanat värit tekis tästä vuodenajasta yhden parhaista. Ja lähestyyhän mun synttäritkin päivä päivältä!
Ja koska lupasin infota niistä amoriniskuista sydämeen.. annan asioiden mennä omalla painolla, mutta en kiistä etteikö homma näyttäis ihan lupaavalta tällä hetkellä.
Vihdoin elämä alkaa täyttyä sillä millä mä sen täyttää haluankin! Anoreksia ei enää määrittele mua, enkä anna sen sitä enää koskaan tehdä.

25 kommenttia:

  1. Ihana lukea näitä sinun tsemppihenkisiä postauksia :) Itsekin olen paranemisvaiheessa ja olen innoissani matkalla kohti uutta ihanaa elämää normaalipainoisena. Laihuuden ihannointi tuntuu jo hyvin kaukaiselta, vaikka peilistä näykyykin vielä liian hoikka vartalo.

    Olisiko sinulla vinkata jotain blogeja, joista saisin vielä lisämotivaatiota. Kuten sinäkin kirjoitit, minuakaan ei huvita lukea "jahkaamisvaiheen" blogeja ja postauksia siitä, miten pienen parasemisen jälkeen ollaan taas anoreksia suossa. Uskon, että siihen mitä keskittyy sitä myös saa. Suosittelen kaikille kirjaa/elokuvaa "The Secret" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tunteen.. Ihana juttu että säkin oot parantumassa, tsemppiä vaan kovasti <3

      Mun pitää noita blogeja etsiskellä, nyt ei oo antaa mitään erikoisia vinkkejä. Ainiin no itse tykkään kovasti http://life-of-et.blogspot.fi/ elinan blogista. Hän on itse jo aikalailla selättäny anoreksian, toki vielä omalla tasollaan kamppailee. Sitä se varmaan vähän tulee aina olemaan, mutta toi on ollu mulle sellanen mitä oon tykänny seurailla :)

      Poista
  2. Juuri näin, Jenni! :)
    Aivan huikeata kuulla, miten hyvin sulla menee. Tsemppaat mua kamalasti kirjoitustesi anosiosta. Haluan päivä päivältä enemmän taistella irti anoreksiasta ja näyttää sille kieltä. Piristyn aina, kun huomaan että oot kirjoittanut uuden postauksen. Oikeasti. Olet näyttänyt mulle, että elämäkin on olemassa. Kiitos. <3

    t.13

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä oot niin ihana, kommentit saa aina piristyyn <3 Tosi tosi paljon tsemppiä, sä pystyt voittaan anoreksian, tiedän sen muru!

      Poista
  3. IHANAA JENNI!!!!!!!!!!!!!!!!!


    ei mulla muuta.

    VastaaPoista
  4. Oih miten ihana sinun kirjoituksia onkaan lukea! Olet äärettömän fiksu, kaunis ja sisukas tyttö ja uskon, että tulet todella selättämään tuon ilkeän ja pöhkön sairauden.

    Itse sairastuin epätyypilliseen syömishäiriöön n. 1,5 vuotta sitten kun menin Lontooseen töihin vaatesuunnittelijan assistentiksi. Työ oli äärettömän raakaa ja perheessä tapahtuneiden tragedioiden jälkeen palasin syksyllä Suomeen yli 10 kiloa keveämpänä keijukaisena. Stressireaktio laukaisi minulla syömishäiriön, jonka kanssa kamppailen edelleen. Muutin uuteen kaupunkiin miehen työn perässä ja tuntuu, että tilanne on täällä pahentunut yksinäisyyden vuoksi - suku ja ystävät ovat kaikki n. 300 km:n päässä eikä arkeen kuulu muuta kuin jumppalistojen tutkailu. Pöh, ei elämää johon olisin jo valmis. Mutta kuten sanoit, kaikki lähtee omasta asenteesta ja itsehän ne muutokset tulee tehdä. En kuitenkaan ole menettänyt toivoa ja voi että, et ymmärräkään miten paljon uskoa ja energiaa olen sinun blogin kautta löytänyt :) KIITOS sinulle ihanuus <3

    Syömishäiriö on ihan kakkis eikä sitä toivo pahimmalle vihollisellekaan. Vaikkei tätä sairautta voidakaan maailmasta kokonaan poistaa, niin eiköhän pienennetä ainakin syömishäiriöisten prosentuaalisia lukuja ja yritetä karistaa tämä pöhkö pöhö pois meistä. Tehdään maailmasta taas vähän parempi paikka ja ollaan parempina esimerkkeinä tuleville sukupolville :)

    Nautitaan ja ELETÄÄN! Ja kohtahan on joulu... iiiiih <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaikista kehuista, lämmmitti mieltä :) Ihana kuulla että mun blogista on ollut sulle apua, tosi paljon tsemmpiä kamppailuun. Me kyllä voitetaan ja saadaan elämä takasin! <3

      Poista
  5. näitä sun kirjoituksia on aina niin ihana lukea ! Hymy nousee huulille kun huomaan et uus on tullu :) Upeaa Jenni, ei voi muuta sanoo! Näillä ihanaakin ihanimmilla postauksilla sä saat meidät vielä jahkailevatkin miettimään, ja valitsemaan elämän. Kiitos rakas ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi näistä ihanista kommenteista <3 Ja voimia ihan hirveesti!

      Poista
  6. kyllä sä luurangolta ja riutuneelta vieläkin näytät, kun noita tän postauksen kuvia katsoo :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. juu kyllä tässä painoa ylöspäin koko ajan nostellaan, mutta oon mä huomattavasti paremmassa kunnossa kun pari kuukautta sitten :)

      Poista
  7. Toivottavasti muistat lenkkipoluillekin lähteä virkistysmielessä ja pistää aina stoppia kun se sairaus huutelee kalorinpolttamisesta. On hyvä muistaa, ettei sillä turhalla rehkimisellä ainakaan edesauta painonnousua vaan päinvastoin hidastaa siihen kunnon endorfiineja tuottavaan liikkumiseen pääsemistä. Ja tärkeintä on olla rehellinen itselleen: jos ei kertakaikkiaan huvita lähteä kaatosateeseen niin onko sinne sitten pakko mennä (normaalisti ihmiset jäävät sisälle siinä vaiheessa). Tekee hyvää huomata, että ei se lepopäivä tappanutkaan. Toivottavasti saataisiin nyt kuitenkin enemmän nauttia tuosta valomöllykästä taivaalla! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä muistutus, kiitos tästä :)

      Liikunta ei kyllä enää oo mulle sitä että haluisin kuluttaa, vaan mä oikeasti nautin siitä että mulla on mahdollisuus tohon puolituntiseen :)
      Silti raja sen pakkoliikkumisen ja nautinnon välillä on tietenkin häilyvä ja pitää olla tarkka ettei ajaudu väärälle puolelle. Ei liian paljoa, liian aikaisin. Se on hyvä pitää mielessäni.

      Poista
  8. Olet ihanan positiivinen! Blogistasi välittyy aurinkoinen asenteesi elämään ja vaikutat muutenkin aidon ja iloisen oloiselta ihmiseltä. :) Sun postausten lukeminen piristää aina, vaikka olisi kuinka huono päivä.

    Näin out of topicina: vaikka mä en itse sairastakaan syömishäiriötä, olen jo pitkään pohtinut omaa asennettani ja suhdettani ruokaan. Olen tavallaan jo aikoja sitten käsittänyt, ettei suhteeni ruokaan ole ihan samanlainen kuin esimerkiksi monilla ystävilläni: he suhtautuvat syömiseen rennosti, minä taas mietin ravintosisältöjä, ruokien lisäaine- ja sokerimääriä ja kaikessa yleensäkin terveellisyyttä. Jotenkin silti koen kaiken tämän olevan ikään kuin osa minua, osa sisintäni ja persoonallisuuttani. Olen pienestä pitäen suhtautunut ruokiin jokseenkin kummallisesti (pienenä vihasin juustoa, enkä syönyt melkein mitään koskaan ihan pikkulapsesta ala-asteen loppuun saakka). Välillä on ollut aikoja, jolloin ruoka ei ole pyörinyt mielessä lainkaan, välillä taas se on ollut elämäni pääasia. Ei varmaan ihan normaalia? Silti se, että olen ollut tällainen aina, tuntuu heikentävän mahdollisuuksiani saavuttaa toisenlainen suhde ruokaan. Siis sellainen rento.

    Perustaessani blogini, tajusin kuinka paljon suhteeni ruokaan oikeasti määrittää elämääni ja kaikkea mitä teen. Kirjoitan aina päällimmäisenä mielessä olevia asioita ja viime aikoina olen tuntenut tarvetta kirjoittaa suhteestani ruokaan. Tuntuu jotenkin vieraalta ja jopa teeskennellyltä kirjoittaa mistään muusta, kun kyseiset aiheet ovat jatkuvasti mielessä. Ehkä tämä siis on jonkinlainen merkki siitä, että mä tahdon muutosta ja olen kyllästynyt roikkumaan tässä samassa pisteessä ikuisesti, siis olemaan alipainoinen ja fanaattinen terveysintoilija. Toisaalta en mä tiedä mitä mä olisin ilman näitä ominaisuuksia (kuulostaapa pahalta). Mutta siis, olen ajatellut nostaa painoa. Se tuntuu hyvältä idealta aina välillä.

    Toivottavasti en kyllästyttänyt sua viestilläni, halusin vain jostain syystä jakaa ajatukseni. Tsemppiä sulle tosi paljon syksyyn ja sä todellakin selätät anoreksian ihanan upealla asenteellasi!

    VastaaPoista
  9. Ihanaa, nyt voin heti aamusta lähteä hymy korvissa töihin, kun luin tämän postauksen ensimmäisen lauseen!!:) Järkevää mielestäni jättää anoreksiablogien tutkailu vähemmälle. Muista, että vaikka vaikeita aikoja tulee varmasti vielä, oma vartalo toisina päivinä ahdistaa, tulee Jennin puskea sata lasissa silti eteenpäin, välillä vaikka väkisin. Periksi ei saa antaa! Se startti sieltä kuopasta on aina haastavin, kuten itsekin kirjoitit.
    En usko, vaan tiedä, että sinä paranet!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä voin kanssa kun huomasin viestis fb:ssä, vastailen sulle vähän tossa myöhemmin, kunhan tiiät että oon kirjotuksen lukenu! :)
      Periksi ei anneta ja tiedätkös mitä Elina, mäkin tiedän että paranen! :)

      Poista
  10. Pakko vielä kommentoida koskien aiempaa viestiäni (vaikket siihen vastannutkaan, enkä yhtään ihmettele).. Viestini pointtina oli siis kertoa kuinka tsemppaava ja ihana blogisi on ja että pidän asenteestasi. Kaikki muu oli turhaa jaarittelua, jonka näin jälkiäteen ajateltuna poistaisin, jos vain voisin.. :D Mulla on paha tapa kirjoittaa liikaa ja liian tarkkaan kaikesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei,ei, ei. Ei se sun kommentin vika ollu etten heti vastannu! Mulla oli aamulla vähän kiirus, niin en siks alkanu perehtyyn sun viestiin paremmin sen pituuden tähden.

      Mutta niin kun oon jo tässä sanonut, ei sun suhde ruokaan ja syömiseen kyllä aivan normaali ole. Sama on sen painon kanssa. Mun mielestä ei kannata jahkailla, jumittaa tossa tilanteessa ja väittää itselleen kaiken olevan hyvin. Ihan oikeeasti tarkotan tätä. Koita muuttaa asioita, koska helposti homma lähtee lipsuun vaan huonompaan ja huonompaan
      Jo ylipäätään se että ruoka pyörii paljon sun mielessä on epänormaalia ja on yleensä signaali siitä että keho on aliravittu.

      Tosi kiva juttu että pidät mun juttujen lueskelusta :)

      Poista
    2. Ai okei, mä todella käsitin väärin. Anteeksi siitä!

      Kyllä mä voisin yrittää nostaa painoani. :) Mun tavoitteena ensisijaisesti on kuitenkin jo jonkin aikaa ollut syödä terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisemmin. Painonnousu on tavallaan mulle vaan ylimääräistä plussaa; paino kun ei mulla kovinkaan helposti tunnu nousevan, pikemminkin vain laskee - johtuen kai siitä, että oon osaksi luonnostanikin alhaisen painoindeksin omaava (en kuitenkaan näin alhaisen). Mutta yrittää tietenkin kannattaa aina!

      Poista
    3. Voisinpa väittää ettei kenenkään(tai sitten hyvin hyvin harvan) biologinen painoindeksi huitele ihan siellä missä sä tällä hetkellä olet. Varsinkaan aikuisella naisella. Tosi harvalle se 18.5 on tarpeeksi, yleensä naiselle ihanne on 21-23. Ja vielä hetki sitten tuo rajahan oli 20...

      Eipä se paino mullakaan helposti nouse, ei todellakaan. Mutta mä en pelkästään yritä, vaan mä oikeesti toteutan sen nousun. Yrittämisellä ja tekemisellä on suuri ero. Usein sortuu huijaamaan itseäänkin "kyllä mä yritän". Se ei vaan auta. Painonnostaminen vaatii oikeesti ihan hirveesti energiaa, toisilla vähemmän, toisilla enemmän, mutta itse opin kantapään kautta että mun keho ainakin tarvii sitä ison lastin.

      Poista
  11. Jenni, olet ihana <3 Ja olen samaa mieltä Anonyymi 18:16 kanssa!

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi teijän kanssa :D Niina on itse <3

      Poista