sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Life isn't about waiting for the storm to pass- it's learning to dance in the rain

Otsikko kuvaa aika osuvasti sitä mitä mä koen tällä hetkellä anoreksian kanssa. Oon oppinut elämään sen kanssa, taistelemaan sitä vastaan ja hukuttamaan sairauden äänen. En tiedä sammuuko anoreksian ajatukset päästä koskaan, tikittääkö kalorilaskuri päässä vielä monen vuoden jälkeenkin ja valtaako ajatukset pakkoliikunnasta mielen, mutta sen tiedän että osaan nykyään käsitellä sairauden ajatukset toisarvosina ja noudattaa sitä tervettä mieltä.



Eilinen oli jotain mikä sai mut taas kauemmas sairauden maailmasta ja sen parista. En haluu enää koskaan siihen takasin. En nyt kerro illasta sen enempää mutta voin sanoa että se sai motivaatiota jälleen kasvatetuksi (jos se nyt enää edes mahdollista on).
Kattelin kuvia mun pahimmilta ajoilta, menin pääni sisään, kuvien hetkiin, ja ymmärsin miten kärsin. En elänyt todellisuudessa, olin joku toinen. Miten anoreksia voikin olla niin vahva, että se saa ihmiset satuttamaan itseään? Rääkkäämään itsensä aina äärirajoille- jopa kuolemaan- asti. Ei enää ikinä... Vihdoin muistan mitä oikee elämä on ja oon onnellinen että taistelin. Oon onnellinen että jaksoin nousta ylös kun teki mieli luovuttaa. Arvostan kaikkea tukea mitä mulle ollaan annettu ja voin sanoa olevani ylpeä siitä miten oon tieni tähän hetkeen tarponut.

Koska koitan usein ajatella asioista positiivisesti, mietin jo tässä vaiheessa parantumistani sitä, mitä olen ehkä sairauden myötä oppinut. Olen kasvanut ihmisenä järjettömän paljon. Oon huomattavasti vahvempi ja vahvempi. Tiedän nyt kuka oikeasti olen, mitä elämältä haluan. Elämänarvot ovat muuttaneet järjestystään. Olen oppinut ystävystymään kehoni kanssa ja se on mahtavin tunne koskaan, sillä aina tähän hetkeen saakka olen tehnyt juuri kehon käskyjä vastaan. Se on ollut rankkaa ja vihdoin se on ohi.

Töitä riittää vielä hurjasti. En enää ihmettele sitä miksi lääkärit sanovat parantumisen vievän vuosia jos sitä koskaan kunnolla saa päätökseen. On hienoa että voin kuitenkin kertoa selviäväni. Vielä muutamia kuukausia sitten en ollut varma kykenenkö siihen.


Opettelen itseäni uudelleen, paljon oon jo oppinut ja opittavaa on jäljellä. Päivä päivältä saan enemmän elämää ja itseäni takaisin. Kohtaan ahdistusta edelleen viikottain, mutta osaan käsitellä asian jo aivan eritavalla.
Huomaan miten kehoni alkaa taas elää, saada voimaa ja pikkuhiljaa näyttää myös terveemmältä. Tiedän mitä tavoittelen ja sitä kohti mennään. Enkä odottele kyllä yhtään!

Tänään meen tosiaan serkun synttäreille, aamun oon nyt ihan vaan rentoutunu ja antanu itteni olla. Aliravitsemuksen korjaantuminen ja painon normalisoitumisen alkuun saaminen ovat olleet helpotus niin monella anoreksian aiheuttamalla osa-alueella. Ei ole siis tuulesta temmattu että ruoka on lääkettä- sitä se ihan oikeasti on. Pakkorutiinien osittainen pois jääminen on ollut äärettömän helpottavaa ja koko ajan pystyn välttelemään niitä yhä lisää. Liikunnan ilon takaisin saaminen on ollut mahtavaa, odotan jo että pääsen oikeasti liikkumaan. Tietenkin alkuun kannattaa olla tarpeeksi varovainen, ei liikaa liian aikaisin.

Eilen tehtiin kaalikääryleitä ja otin muutaman kuvan tuotoksista:


Oli kyllä ihan äärettömän hyviä perunoitten kanssa!

Viljo halus kanssa osaltaan osallistua ruuan laittoon ja päätti varastaa sukan kun ei saanu tahtoaan läpi.


Onko halua kysymyspostauksille tai jollekkin muulle? Sähköpostiin on tullut yksi toive postauksesta, missä perheeni vastaisi kysymyksiinne. Onko tällaiseen muilla kenties kiinnostusta?

Nyt alan lähteen kohta lounaan valmistelu puuhiin, rauhallista sunnuntaita kaikille teille mahtaville lukijoille! Palailen taas viikon alussa.


15 kommenttia:

  1. I-H-A-N-A-A! <3 Ei voi muuta sanoa. :)
    Tuo kysymyspostaus-idea on muuten tosi kiva! Eikun tekemään, jos itseltäs kiinnostusta löytyy.
    Isot halit ja pidä mukavaa synttäreillä!

    t.13

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo pitää tietenkin kanssa perheeltä kysellä että miten on. Saapi nähdä nyt, mutta pistin idean silti korvan taakse :)

      Halit sinnekkin ihanainen<3

      Poista
  2. Olet ihanan positiivinen ja päättäväinen. Zempit paranemiseen! Luen blogiasi usein ja sinun valoisuus saa minut hyvälle tuulelle, mutta en saa siirrettyä sitä omaan elämääni, anoreksia on minulle kuin ystävä. Mutta en masenna tämän enempää, halusin vain sanoa että vau mikä tahdonvoima!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en itse osaa käsittää tai ymmärtää sitä miksi joku pitää anoreksiaa ystävänä tai pelkää luopua siitä. Tai periaatteessa tajuan, anoreksia osaa sairaalla maailmallaan pistää kyllä asiat niin vinoon.

      Kiitos kuitenkin kehuista ja kommentistasi. Koita jaksaa ja löytää motivaatiota parantumiseen :)

      Poista
  3. Sä näytät kuvissa aina niin onnelliselta. Kuin olisit täynnä elämää ja iloa.
    Sun paraneminen onnistuu varmasti hyvin. :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos, tosi ihana kuulla :) Tällä hetkellä mä oonkin, oonhan saanut takasin jotain äärettömän arvokasta!

      Poista
  4. Moi Jenni! Ihanaa miten sulla on taas mennyt paremmin ja motivaatiosi näyttää säilyvän. Niin sen kuuluukin mennä :)

    Olen muuten ihan samaa mieltä sun kanssa. Vaikka tämä sairaus onkin kamala koettelemus, siitä selviäminen vahvistaa meitä ihmisenä ihan älyttömän paljon! Jotenkin oppii näkemään maailman (ja ehkä myös itsensä) uusin silmin.

    Paljon tsemppiä jatkoon, olet voittaja <3

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka Niina!

      Juu eipä oo tullu sen motivaation suhteen ongelmia(oikeestaan koko parantumisaikana). Ja oot oikeessa, jos jotain positiivista haluaa hakea niin se on nimenomaan toi.

      Tsempit kanssa sinne, oot ajatuksissa <3

      Poista
  5. Voisitko laittaa sellasia "kokovartalo" kuvia enemmän kun jotenkin vaikee uskoo että sulle ois tullu ees painoo lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin kun oon itekkin puhunu, painonnousu ei vielä kovin paljoo ulospäin merkkejä anna. Reisiin ja peppuun tullu lisää lihaksia, sen oon ite huomioinu.

      Mutta juu voin mä jossain välissä niitäkin enemmän kai lisäillä, blogin tarkotus ei kuitenkaan oo pelkästään seurata mun painonnousua. Eikä sitä kannata pelätä että täällä normalisoitumisesta huijaisin, kyllä se tosiaan sen viis kuus kiloo on pahimmasta ylös tullu :)

      Poista
  6. Ihanaa, että sulla menee paremmin. Paljon tsemppiä ja haleja - elämällä on niin paljon annettavaa!

    liveloveandrockon.blogspot.fi

    VastaaPoista
  7. oot niin ihana ja kaunis <3 ja hyviltä näytti kaalikääryleet, mäki rakastan niitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. eikä pelkästään näyttänyt vaan maistu myös ;) kaunis kiitos kehuista<3

      Poista
  8. Minä paranin. Pakkoajatukset ja anorektikon ajattelu katosi, mutta kalorilaskuri ei sammunut koskaan. Osaan kalorit ulkoa. Lasken ne ja minun on muistettava ne ja laskettava ne yhteen päivittäin. Yritin luopua niiden kirjoittamisesta ylös ajoittain, mutta se kuormitti päätä paljon enemmän; ne oli pakko muistaa koska niitä oli mahdoton unohtaa. Ja kun muistaa ulkoa viimeisten päivien jokaisen suupalan ja niiden kalorit, ei aivokapasiteettia jää muuhun. Ne eivät ole häirinneet minua vaikka olen kirjoittanut ne muistiin. On ollut ihan sama mikä se lukema on, kunhan vain olen tietoinen siitä. Ja sillä perusteella että olen pystynyt elämään tietäen kalorimäärät mutta välittämättä niistä, voin sanoa että olen parantunut. Ehkä en siinä määrin kuin joku lääkäri saattaisi paranemisen määritellä, mutta tarpeeksi. Ei mopollakaa mahottomia :D

    VastaaPoista