keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Ja mihin se kaikki sit niinkun menee...?

Heipparallaa!

Mulla on ollu kiirettä enkä oo paljoo tänne blogimaailmaan kerenny nyt panostaan. Eilen oli kampaaja keikkaa(kuvia myöhemmin), paljon juoksevien asioitten hoitoa ja on sairaalallakin tultu nyt käytyä. Lisäks oon autellu pikkuveljeä kemian tentin kanssa(ties mikä Einstein siitä vielä kehkeytyy;selvästi periny siskonsa lahjat). Tänään on kuitenkin rauhallisempi päivä tiedossa ja ajattelin nyt tulla höpötteleen teille kuulumisiani teekuppi vieressä.

Kaikki on jatkunu entiseen malliin, eli hyvin. Paino on nyt suurinpiirtein siinä nousutahdissa missä sen pitääkin olla eli n. 500 grammaa viikossa ylöspäin. Me mietittiin äidin kanssa tossa eilen kaupungista kotiin matkatessa, sitä, miten tää fyysinen puoli on nyt kehittynyt. Tajuttiin että pahimmasta ajasta (eli noin 7-8kk takaa) mun paino on tullut tähän päivään mennessä ylöspäin noin nelisen kiloa. Oon ihan huiman onnellinen. Vihdoin se, miten voin psyykkisesti, alkaa antaa merkkejä myös vaa'alla. Otsikko liittyykin sitten oleellisesti tähän asiaan. Mä mietin paljon sitä, että mihin kaikki paino, jota lisää pitää kaksinumeroisten lukujen kera saada ylöspäin, mussa mahtuu. Ja sairaushan tietenkin kerto, miten kaikki kilot varmasti kasaantuu juuri niille alueille, jotka ovat mulle olleet aina ne "ongelmia" aiheuttaneet. Nää mitä nyt varmasti monella naisella on.
Ilokseni ja lohdutuksen sanana muille voin kertoa, että mun pelot ovat kyllä kumoon lyöty ja lyttyyn laitettu jälleen. Itseasiassa, en kamalasti edes huomaa minkäänlaista muutosta vielä mun kropassani. Ainoa asia mihin oon kiinnittäny huomiota, on se että reisiin on tullut lisää tavaraa, mutta tiedättekös mitä. Se on lihasta, mun takareisilihakset on kasvanu, enkä näytä enää niin rimppakintulta.
Toinen mihin on pikkusen täytettä saatu on peppu, ja kolmantena oon huomannut että rinnat on alkanu myös suurenemaan. Voisin melkeinpä väittää, että tää paino on jakaantunu kehoon just niin kun olisin itsekkin sen jakanut jos olisi mahdollisuus ollut päättää.



Tiedän että oon hehkuttanu tätä tunnetta siitä miten kroppaansa luottaminen ja sen uskominen on niin valtavan ihanaa. Mutta pakko hehkuttaa taas uudelleen. Se on niin uutta mulle- ja tunnen ihan katumusta siitä että en oo ennen elämässäni tajunnut sitä noudattaa. Hyväksyn itteni aivan uudella tavalla ja saan koko ajan lisää itsevarmuutta. Kai tää kaikki on irtaantumista anoreksiasta, samoin kun kasvamista ihmisenä. Oon vaan niin onnellinen.

Nyt kun painoa on tullut lisää monet pakko-oireet ovat alkaneet myös hillittää kuin itsestään. Tämäkään väite ei siis ole satua. Sille, että aliravitsemus tuottaa pakko-oireita on monia fysiologisia syitä ja kun aliravitsemustila alkaa korjaantua myös tällä alueella nähdään muutoksia. Tuntuu vapauttavalta kun mieli on niin paljon vastaanottavaisempi. Kaiken ei pidä mennä sen saman kaavan mukaan, toki vielä on paljon jäljellä juttuja jotka eivät ole mihinkään kadonneet, mutta päivä päivältä eteenpäin.

Kalorilaskuri on varmasti aina mun päässä olemassa, mutta mä oon oppinut toimimaan sen kanssa nyt oikeella tavalla. Odotan jo ihan kamalasti aikaa, kun oon siellä tavotepainossani, saan sanoa heihei kaikille suunnitelmille ja alkaa noudattaa kehoani vihdoin täysin.



Ensimmäinen ateriasuunnitelma joka mulle luotiin sisälsi n.1500 kaloria. Nykyään syön päivässä keskimäärin 3500 kaloria, riippuen siitä mitä on ruokana ja kuinka paljon tuntuu että kehoni vielä ruokaa tarvitsee. Välillä määrä saattaa jäädä hiukan alle, toisinaan taas mennä yli. En olisi koskaan uskonut, että 500 gramman painonnosto viikossa vaatii oikeasti kaiken tämän mitä tällä hetkellä syön. Eikä määrät ole isoja vain omassa mielessäni, ollaan me ruokapöydässä välillä sille naureskeltu että syön meidät ehkä vararikkoon.

Eniten oon huolissani tällä hetkellä siitä, että millon iskee vaikeempi kausi. Niitä on varmasti edessä, mutta voin kertoa että oon aivan sataprosenttisen varma siitä, että selviän. Mitä enemmän saan maistaa elämää, mitä enemmän palaan itsekseni ja mitä enemmän tunnen sen enemmän sitä haluan. Mulla ei oo mitään syytä miksi palaisin takaisinpäin. Vihaan anoreksiaa, se ei anna mulle mitään, mutta se vie kaiken.

Mä ajattelin toteutella teidän niitä postaustoiveita. Tarkotus olisi ainakin pakkoliikunnan maailmasta kirjotella seuraavalla kerralla. Tähän postaukseen en nyt sitä lähe enää liittään. Muuten saisitte kuluttaa aikaa mun jorinoiden parissa koko päivän.

Halusin vielä sanoo heipat kaikille uusille lukijoille, ootte ihan mahtavia. Yks syy siihen, mihin oon edennyt nyt paranemisessani, on ihan puhtaasti blogin ja teidän ansioita. Teissä on niin paljon hyvää ja ootte kyllä monet olleet korvaamattomia mun matkalla kohti elämää. Ja sitä myös tulette olemaan. Aamulla kun avaan sähköpostin tai mun blogin kommenttiboxin, ei oo mitään parempaa kun saada vastaan teidän ihania tsemppauksia ja neuvoja! Kiitos <3

Lisäsinpä nyt sittenkin uudet hiukset jo tähän, tosin ei niistä paljoo selvää saa kun hiukset on kiinni, en käyny aamulla suihkussa ja hätävarana toimi klipsu. Huomaattepa kuitenkin että pituutta on lähteny.



15 kommenttia:

  1. Sun tekstit saa mut niin paljo paremmalle tuulelle! taistelen ite kans syömishäiriötä vastaan ja sun blogi antaa mulle niin paljo voimaa! kun luen näitä tekstejä, saat mut muistamaan millasta on elää ja miks mä haluan taistella! kiitos ihana ja paljon voimia sulle!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mahtava kuulla että mun kirjotuksista on ollut apua! :)
      Lähetän sullekkin paljon voimia syömishäiriön selättämiseksi <3 Me pystytään siihen, kumpikin.

      Poista
  2. Ja mulle taas sun blogi on ollut niin tärkeä, etten varmasti olisi tämänkään vertaa edennyt. Taas, kun kirjoitit että se paino ei ole kertynyt mihinkään ongelma-alueille, helpotti mun omaa oloa, ja ehkä uskallan taas syödä enemmän ja ilman kovin suuria taisteluita. Luulen etten myöskään oo ainoa lukija jolle tulee näitä fiiliksiä :-)

    Jenni, mitä nyt oon teksteistäsi oppinut sua "tuntemaan" niin sinä kyllä selviät, vaikka tulisi vaikeampia aikoja. Minäkin olen selvinnyt, vaikka tosin mulla ne menee muutamassa päivässä ohitse, mutta kuitenkin. Anoreksia ei tosiaan sinulle anna yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jasmin tästä kommentista jälleen! Oot ihana ihminen <3

      Poista
  3. oot ihana <3 ja kyllä niitä vaikeita hetkiä tietty tulee, mutta tottakai sä niistä selviit ! ja se paino todellakin tulee TASAISESTI ja juuri sinne minne pitääkin ( : itekki pelkäsin sillo et kaikki tulis mahaan tai johonki yhtee kohtaaa, mutta eipä tullu, se oli vaa mörkö joka niin väitti. ooks syöny vielä mitää herkkuja? eihän se tietty oo mitenkää oleellista, ja sähän et ees hirveesti välitä niistä? aattelin vaa et jos sul on joku ees pieni juttu mistä pidät, vaikka suklaa tms niin maista ees pieni palanen jos tekee mieli. kaikki on aina kotiinpäin ja sairaudelta pois ! oot menny niin hurjasti eteenpäin, näistä sun postuksista tulee aina niin hyvä mieli vaikka itellä oiski huonompi päivä !
    t. Boogina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, en tosiaan uskonu tota että se tulee tasasesti, mutta nähtävästi epäilykset todistuu vääriks :D
      Oon tummaasuklaata syöny herkkuna, se oli ihan ok. Mutta tosiaan nää kakut tai tälläset ei oo koskaan ollu mun ruokavaliossa ja kuten sanoit ei nyt niin oleellisia. Se tumman suklaan maistaminen tosin teki hyvää sairauden karkottamiselle.

      Ihanaa kun jaksat edelleen lueskella mun kirjotuksia ja seurailla mukana <3

      Poista
  4. Hei eeen mä tarkoittanut sitä kommenttia että oli jäänyt vastaamatta, vaan siellä aijempana olevaa :D samassa postauksessa kylläkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ootas pitääpä mennä tarkistaan :D

      Poista
  5. Eiköhän se kalorilaskurikin aikanaan päästä häviä, tai kalorikontrollointi ainakin ;) Ainakin mulla, onneksi :) Tsemppiä!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että mäkin vielä joskus pystyisin oleen edes vähän vapaampi siitä. Kyllä sen välttely onnistuu, mutta oishan se kiva jos laskurit poistuis kokonaan :)

      Poista
  6. Olen anonyymi(mutta luen aina postauksesi)ja toipunut anoreksiasta(ainakin osittain, fyysisesti ainakin). Mua pelotti aluksi paranemisessa että "mitä jos musta tulee ruma ja masentunut enkä uskallakkaan enää liikkua" mutta kuinka ollakaan...pakkoajattelu lähtee pois kuin itsestään nimenomaan, kun saa riittävästi rasvaa aivoille. Mä pääsin sitten kouluun takasin, aluksi oli yhä se liikuntakielto, mutta se oli hyvä pitää taukoa. Sitten kun pääsin ekalle aerobic-tunnille hyppimään, niin tuli melkein itku- koska se oli niin VAPAAN tuntuista. Jaksoin paremmin ihan arkisiakin asioita, masennuksin helpotti vaikkei jäänyt kokonaan pois. Huomasin myös että elämässä on muutakin kuin ruoka ja liikunta- on ihmisiä, eläimiä, ompelua, taidetta, lukemista, laiskottelua, sisutusta, ...siis niinkun ihan kaikkea! Se että tulee siitä ihmeanoreksiakuplasta ulos ja antaa tuolle kaikelle mahdollisuuden...se on tunne, joka pitää kokea kun sitä ei saa sanoihin! Mutta on yksi mutta, älä anna periksi älä ikinä äläkä missään tapauksessa. Kun annat sen kuuluisan pikkusormen, se vie muunkin. Miksi? Koska pienenkin myönnytyksen tekeminen sairudelle on tekona ehkä pieni, mutta nähkää teon taakse!!! Jos olet kylmähylljen luona ja sinun tekisi mieli(siis SINUN tekisi mieli)ostaa mokkavanukas, mutta otatkin rasvattoman, sokerittoman jogurtin. Lyhyt hetki, pieni teko, pian ohi...mutta mitä sinä ajattelit? Kielsit mielitekosi, vältit kaloreita, pidit yllä sitä arvomaailmaa, jonka mukaisesti sinun tulisi laihtua/estää painon nousu/kontrolloida pakonomaisesti ruokailua. Tuon teon takana seisoo vahvana Anoreksian mahtava ideologia, ja se huijaa olevansa lähes olematon...piilosta se sanelee tuttuja rutiineja. Tällaisen tilanteen tunnistat siitä että se, ahdistaa, mutta tuntuu silti turvalliseselta eli ristisriitaiselta- se tuntuu anoreksialta. Ihan sama onko itse teko pieni vai suuri, sen takana on aina se KOKO sairauden ajattelumaailma. Älä siis ajattele "jos nyt tämä kerran helpotan oloani tällä valinnalla kun kalorit ahdistaa". Vai kuinka monta hetkeä haluta anoreksialle uhrata? Minä en ainakaan yhtäkään ja silti huomaan toisinaan, että minua viedään kuin pässiä narussa. Ollan vahvoja ja pysytään rohkeina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vitsi kuule, et tiiä miten paljon tää kirjotus taas pisti ajatuksia päässä liikkelle. Tää on kyllä niiin täynnä loistavia ja hyviä neuvoja. Sellasia jotka jo kyllä päässään tiesi, mutta mistä on hyvä aina aika ajoin itteensä muistuttaa. Varmasti meistä jokaisen jotka anoreksian kanssa kamppailee. Elinikänen taisteluhan tää loppuen lopuks kai on...

      Kiitos siis tosi paljon että vaivauduit mulle viestin näpytteleen :) Tästä oli paljon hyötyä.

      Kovasti tsemppiä sinne, on tosi hienoo kuulla että oot parantumisessa päässy kunnolla eteenpäin. Me todellakin pysytään vahvoina eikä anneta sairaudelle valtaa. Niin kun sanoit, jos antaa pikkusormen, se vie kyllä sitten koko käden.

      Poista
    2. Olipas hyvä kirjoitus yllä olevalta anonyymilta!

      ...ja mitä itse blogikirjoitukseen tulee ("Ja mihin se kaikki sit niinkun menee...?"), niin voin kertoa, että nykyisin (terveenä), kun katson peiliin, ihmettelen, että miten musta ikinä voisi ottaa pois 10 kiloa??
      Silloin aikoinaan 10kg laihempana taasen kauhistelin, että olisin varmaan järkyttävä sotanorsu, jos lihoisin noin paljon. Noh, voinpa kertoa, että edelleen mahdun kokooon S, joskus jopa tarvitaan XS. Ennen tuon kokoiset vaatteet roikkuivat päälläni. Ei ollut kaunista se.

      Itse lihoin normaalimittoihin varsin vauhdikkaasti ja ensin tuntuikin, että kaikki lisäpaino kertyi suoraan reisiin ja perseeseen -ehkä näin olikin alun nesteturvotuksen takia -mutta hyvin pian paino ikään kuin tasaantuu ja "leviää" tasaisesti ympäri kroppaa :) Nykyisin en ole enää täysin lattarinta eikä käsivarret muistuta hammastikkuja (thank God!).

      Tsemppiä :)

      -A

      Poista
    3. Totta, erittäin hyvä ja asiaa joka lause :)

      Sitä mulle on kerrottu, että se jakaantuu kroppaan tasasesti ja myöhemmin kun näkeekin ittensä taas realistisemmin, niin alkaa miettiä miten on voinutkin joskus olla sen 10 kiloa kevyempi. Itseasiassa, vaikka mun paino on ainakin sen 4 kiloa pahimmasta noussut, vaatteet on silti samanlaisia päällä. En tiedä mihin ne kilot sitten "katoaa", mutta ei se ulkosesti nyt vielä oikein edes näy. Selkärangan piiloon menemistä odotellessa... ja tosiaan noiden hammastikkukäsivarsien kasvamista(nyt näin esimerkiksi mainitakseni)
      Osittain kyse voi olla tietenkin myös siitä vääristymästä minkä aliravitsemus omasta kehosta luo. Nään nimittäin itteni peilistä jonain päivänä laihempana, mitä esim. pari kuukautta sitten. Tuntuu oudolta- mutta niin siinä tosiaan on tapahtunut.

      Kiitos tsempistä, kyllä tää tästä nyt on hyvin lähteny rullaan! :)

      Poista
    4. Tiedätkö, mulle kävi noin myös! Olin saanut painoa nostettua pahimmasta n. 6 kiloa ja yhtenä kertana sitten katsahdin itseäni salin peilistä (yleensä välttelin peilejä) ja oikein säikähdin, miten laihoilta mun kädet näytti ja rintaranka näkyin ällöttävän selvästi. Olin ihan ällikältä lyöty. Siinä vaiheessa bmi oli n. 17.5 tienoilla. Rupesin kauhulla miettimään kuinka järkyttävän näköinen olinkaan huonoimmillani ollut.
      On se vaan jännä, miten omat aivot voivatkaan vääristää sitä peilikuvaa...juuri siksi anoreksia onkin niin pirullisen julma ja petollinen tauti :( Mitä enemmän paino putoaa, sitä enemmän omaa peilikuvaansa inhoaa.

      Muistan myös sen ensimmäisen kerran, kun kävelin yhtenä kesänä kohti työpaikkaa päälläni uusi kotelomekko ja huomasin peilikuvani viereisen kaupan ikkunasta.. Ajattelin että: vau, mullahan on pyöreä peba!! Se ei oo enää lättänä, jeee :)) Tunsin ekaa kertaa näyttäväni itseasiassa aika hyvältä ja näin positiivisia asioita kropassani. Ennen kuin näin vain kaikki virheet. Se on upea tunne se...ja sen säkin tulet pian saavuttamaan :) Olet rohkea ja päättäväinen nuori nainen, sä niin onnistut.

      -A

      Poista