keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Back on track

Huomasin miten hauras edelleen olen, huomasin miten nopeasti anoreksia pystyy alkaa taas vaikuttaa. Yksi huono päivä voi johtaa kaameaan katastrofiin. Sairaat ajatukset kasvaa tunti tunnilta. Ennen olin kykenemätön tekemään mitään. Seurasin hihnassa kuuliaisena. Onneksi sain kuitenkin nyt kaiken pysäytettyä ennen kuin mitään vakavampaa kerkesi tapahtua. Olen vahventunut sairauden ääntä vastaan hurjasti. Yksi iso osatekijä siihen, että tajusin missä taas mennään oli kuitenkin äitini. Hän pysäytti mut miettimään omaa jaksamista ja huomasin miten väsynyt oikeasti olen.



Koska olen aina vaatinut itseltäni aivan kauheasti, aloin vaatia liikaa myös parantumiselta. Minun oli tehtävä se mahdollisimman nopeasti, suoriuduttava hienosti, eikä takapakki sana ollut edes olemassa. Kunnes tajusin että minun on annettava armoa ja aikaa. En voi vaatia sitä iänikuista täydellisyyttä myöskään sairauden kanssa kamppailussa. Mulle ei ole kukaan täydellisyyden ja yli-ihmisyyden taakkaa laittanut harteilleni, olen sen  itse tehnyt ja itse sen voin harteilta myös pois nostaa. Ei ole pakko kyetä kaikkeen- se ei vaan ole mahdollista. On vaikea myöntää olevansa väsynyt, surullinen tai tarvitsevansa apua, mutta onneksi mulla on mahdollisuus oppia.

On totta että parantuminen on paljon paljon muutakin kuin pelkkä painonnormalisoiminen. Olen tajunnut ettei kaikki se mitä tällä hetkellä koen ole pelkkää taistelua anoreksian kanssa, vaan oppimista siitä kuka oikeasti olen. Aikuistumisen kynnyksellä mun on ollut pakko ettiä itteni ihan uusiks ja miettiä mitä haluan olla, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Se on ollut vaikeaa, koska samalla on pitänyt raataa sairauden kanssa. Onneksi minulla on ollut kuitenkin tuki ympärillä.
Terveellisyys käsitykseni lähtee välillä käsistä. Se on kuitenkin osittain vielä anoreksian aiheuttamaa eikä ympärillä pyörivä media auta asiaa kyllä tippaakaan. En todellakaan aijo tuhlata elämääni siihen että haluan pysyä juuri tietyssä kilomäärässä. Haluan jossain välissä opetella taas elämään ilman vaa'an lukemia ja luottamaan siihen mitä näen. Numerot eivät kerro asioita niin hyvin kuin peili. Ne eivät määrittele minua ihmisenä, tai saa hallita minua. Mielummin painan pari kiloa enemmän onnellisena kuin että olen sen pari kiloa kevyempi mutta täysin onneton. Sama juttu on ruuan ja terveellisyys käsitteen suhteen. En halua tehdä niistä päätähtiä elämässäni, mutta sen tiedät että terveys tulee kuitenkin aina olemaan vahvasti elämässäni esillä ihan jo senkin vuoksi mikä haluan tulevaisuudessa ammatiltani olla. Minulla on vielä paljon opeteltavaa tämän kanssa, mutta luotan siihen että löydän kultaisen keskitien jota kulkea. Se on vaan ajottaista hakemista. Varsinkin sen jälkeen kun kaiken on kerran vetänyt överiksi. 

Painoni ei kuluneen viikon aikana ole liikkunut suuntaan tai toiseen, mutta uskon ja tiedän että suunta on silti ylöspäin nouseva. 

Tärkeintä minun on nyt olla armollinen itselleni. Kuunnella kehoa, syödä sen mukaan ja myös levätä sen mukaan. Myöntää kun on raskaampaa, eikä kasata kaikkia asioita sisälleen. 
Olen oppinut ihan hirveästi itsestäni, vielä on opittavaa, mutta olen ylpeä kaikesta siitä mitä olen jo saanut muutettua ja missä kaikessa olen oikein tehnyt. Sairaalalta sain tänään kuulla että olen pikku hiljaa pääsemässä akuutin vaiheen yli, tekemistä on vielä, mutta olen jo suuren osan selvittänyt. Rakennustyömaata riittää jatkossa kuitenkin ihan hurjasti. Anoreksian kanssa, mutta niin myös ihmisenä kasvamisen ja oman elämän rakentamisen kanssa.

Tänään oli ravitsemusterapeutin ja psykiatrian aika. Molemmat käynnit osuivat ajoituksen kanssa nappiin ja oloni on taas paljon huojentuneempi. Tiedän että parannun ja selviän.

Olen saanut elämääni paljon hyviä asioita takaisin. Olen tällä hetkellä korviani myöten ihastunut. Pitää kuitenkin muistaa että jo parantuminen itsessään kuluttaa energiavarojani jo aivan kauheasti, niin fyysisesti kuin myös psyykkisesti. Siksi en saa vaatia itseltäni liikaa ja ottaa liikaa liian aikaisin. 

Kuoppaan putoaminen oli lähellä, kiikuin jo reunalla, mutta nykyään osaan välttää sitten putoamisen ympäriltäni saamani tuen avulla. Osittain kiitos siitä kuuluu teille <3

Palailen huomemma uusissa merkeissä, toivottavasti tämä postaus ei tuntunut turhalta, mutta halusin vaan kertoa kuulumiseni. Mukavaa viikon jatkoa jokaiselle!



Ainiin piti vielä mainita että olen jo täysin sinut hiukan muokkaantuneen ja naisellisemman kehoni kanssa. Toki olemus on vielä kovin luurankomainen, vaikka sitä vaatteet yllä niin erota, mutta en enää edes huomaa että jotain olisi johonki tullut lisää. Uuteen muotoon siis sopeutuu hyvin nopeasti, mikä helpottaa oloani entisestään. Tiedoksi vaan kaikille tätä asiaa pelkääville, minulla ei ainakaan ole ollut vielä suurempia ongelmia.


8 kommenttia:

  1. Ihanaa tietää, että suunta on taas ylöspäin. :) Oon itsekkin huomannut, että on aivan kamalan vaikea myöntää itselleen, että hei, oon todellakin väsynyt ja tarvitsen apua. Siitä tulee jostain kumman syystä aivan järkyttävä häpeä. Häpeän itseäni, koska jäin sängylle lepäämään tai lukemaan kirjaa, enkä tehnyt jotakin muuta muka järkevämpää. Kuitenkin oon huomannut, että levon jälkeen asioita pystyy katsomaan kirkkain silmin ja miettimään, mitä sitä oikeasti haluaa elämältään. Kukaan ei varmasti halua jokaisessa vapaassa välissä miettiä seuraavan päivän syömisiä tai juosta paikoillaan itkien keskellä huonetta. Ajan voi käyttää paljon järkevämminkin - eläen oikeata elämää.
    Ja sinä jos kuka ansaitset vapaan elämän ilman anoreksiaa. Tyttö, sä pystyt mihin vaan! <3

    ..lähdimpä selittelemään hieman omiani.. :D
    t.13

    VastaaPoista
  2. Et ollenkaan lähteny selittelemään omiasi, vaan kirjottelit hyvin tärkeitä sanoja ja tärkeitä muistutuksia myös itselles. Meillä on oikeus väsyä, käymme läpi parhaillamme raskasta taistelua ja elämme rankkaa vaihetta. Ei siis ole mikään ihme, että välillä ottaa turhan koville. Sillon on toteltava kehoaan ja levättävä. Niin vaikealta kun se tuntuukin, mutta ajan myötä käy varmasti helpommaksi.

    Sä oot kyllä niin fantastinen ihminen <3 Halit ja parantumistsempit lähtee taas kulkemaan! :)

    VastaaPoista
  3. Kun alkaa syödä enemmän, voimat tuntuu lisääntyvän. Se on hyvä MUTTA silloin on juuri riski, että alkaa haalia liikaa tekemistä... ja helposti unohtaa olevansa toipilas vielä. Sinulla ei ole velvollisuutta suorittaa toimintaa(oli se mitä hyvänsä)siksi että nyt syöt paremmin. Keho ja mieli tarvitsevat pitkän levon, jolloin kannattaa ottaa ihan rennosti. Jos tekee mieli askarrella, tee sitä, yhtä hyvin voit nauttia lukemisesta, leipomisesta tai vain tv:stä. Tai voi vain keskittyä syömään ja nukkumaan. Sairaus on äärimmäinen koettelemus ja mitä armollisemmin itseäsi hoidat, sitä eheämpänä voit palata normaaleihin asioihin myöhemmin, esim. liikuntaan ja opiskeluun. Jos jokin nyt tuntuu ahdistavan pakonomaiselta tekemiseltä, on hyvä kysyä jaksanko oikeasti? Nautinko, haluanko että esim.kävelylenkki pitää tehdä tekemisen takia vai spontaanisti? Voiko liikunta ikinä tulla mukavaksi, jos sen tarkoitus pysyy yhä suorituskeskeisenä? Itse aloitin liian rankan liikunnan toivuttuani normaalipainoon...ja se oli sitten pakkoliikuntaa ilman anoreksiaa. Eli ei ollenkaan kivaa silti. Älä pidä mitään erillistäkään perfektionistista rutiinia aarteenasi- ennemmin tai myöhemmin joudut kovassa tuskassa, lopen uupuneena siitäkin luopumaan. Iso hali! Olet ihana ihminen, kaunistut koko ajan myös. <3 Tsemppii!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä niin totta ja niin kun sanoit suuri riski. On turha vaatia itseltään parantumisen suhteen liikoja, vaan edetä rauhassa :) muuten tehty työ voikin kääntyä tappioksi..

      Kiitos tärkeestä ja paljon muistuttelua antavasta kommentistasi! :) Ja kauniit kiitokse myös kehuista, taidat itse se ihnana ihminen tosin olla <3 Ootko jo nytten päässyt suunnilleen kuiville anoreksian kanssa?

      Poista
  4. Paranemiseen kuuluu aina takapakkeja. Ja muista, että täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Tai sitten on: jokainen on täydellinen juuri omana itsenään :)

    Mahtavaa että et ainakaan vihaa vartaloasi. Ja kehohan varastoi ensimmäiset kilot sinne minne niitä ensin tarvitaan: sisäelimiin ja muihin.

    Haleja, olet niin ihana ja kaunis tyttö♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu se on tullut huomattua ettei tulleet kilot nyt ulkoisesti niin kovasti edes ilmi tule. Tietenkin olen jo muutoksiin kerennyt tottuakkin, joten ehkä ne siksi tuntuvat vielä pienemmiltä.

      Ensimmäinen kommenttisi kappale oli kyllä niin ihana <3 ja taidat olla juuri oikeassa ;) Oot kyllä vallan ihana ihminen, toivottavasti jaksat jatkaa kamppailuasi, ansaitset juuri sellaisen elämän mitä itse haluat <3

      Poista
  5. Kuka sulle ottaa nää kuvat tänne blogiin vai käytätkö jotain itselaukaisinta tai sellasta? :)

    VastaaPoista