keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Tahdonvoima

Tein eilen teille päiväni kuvina postausta ja illalla kun aloitin kuvien latailun koneelle huomasin kaikkien päivän aikana ottamieni kuvien kadonneen.. En tiedä mitä oon sählännyt, mutta se postaus antaa siis vielä odottaa itseään.

Anoreksia on koetellut mua ihan todenteolla viime päivinä. Tiedän että sairastaminen on tosi aaltoilevaa ja nyt ollaan oltu taas sen aallon pohjalla. Mun on vaan oltava kova, vahva ja taisteltava. En anna periks enkä aijo enää jumittaa paikoillani ja jossitella yhtään.



Multa on aina löytynyt tahdonlujuutta ja tahdonvoimaa. Siitä huolimatta että nämä kaksi asiaa on mun persoonassa vahvasti esillä, oon joutunut anoreksian myötä kasvattaan niitä vielä ihan tajuttomasti lisää. Mörkö on joku sellanen asia minkä vastaan taistelu on varmasti mun elämän rankin kokemus. Tiedän että selviän siitä voittajana ja tiedän myös sen että tän jälkeen selviän mistä vaan eteen tulevasta.

Se että muutamat päivät on olleet ahdistusta ja itkua kertoo taistelusta. Mun on kohdattava ahistus, jotta pääsen eteenpäin. Jos joskus tuntuu liian hyvältä on se usein merkki siitä että asiat eivät etene. Sairastavan on haastettava itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kohdattava ahdistus ja mörkö pelottomana ja sitä kuuluisaa tahdonvoimaa täynnä. Ja sitä mä tällä hetkellä teen.



Oon niin vihanen anoreksialle. Oon vihanen siitä miten mun perhe joutuu taistelemaan tässä mukana. Mä tiedän miten itsekkäästi ja tyhmästi sairaus saa mut käyttäytymään ja haluan mahdollisimman nopeesti kaikesta siitä irti. Tunnen oikeesti välillä ihan hirveetä inhoa itseäni kohtaan, koska teen just päinvastoin mun omaa moraalia ja arvoja anoreksian pakottamana. Se on jotain ihan kauheeta, tuntuu etten tunne itseäni. Mua ärsyttää että oon joutunut tälläsen sairauden kynsiin ja vielä enemmän mua ärsyttää se miten vaikee siitä on päästä irti ja eroon. Mutta nyt se on vaan välttämätöntä. Mun on oltava vieläkin vahvempi!


Jos joltain löytyy tsemppaavia sanoja, neuvoja, ihan mitä tahansa niin niitä kaivataan tällä hetkellä! Mä oon koko ajan nousemassa ylöspäin sieltä aallonpohjalta, enkä haluaisi enää sinne kertaakaan palata. Parantuminen on pitkä, ehkä ikuinen prosessi, mutta se ei saa toimia tekosyynä sille miksi jumittaisi enää hetkeäkään paikoillaan.

20 kommenttia:

  1. stop being so afraid and start living instead:)

    VastaaPoista
  2. Se on kivuliasta mutta se on sulle hyvästä. Nyt vaan sen ahdistuksen läpi, muuta tietä ei oikeasti ole. Muuten huomaat vielä kolmen vuoden päästäkin olevasi tuossa tilassa ja mitä olet saavuttanut? Oletko miettinyt paluuta osastolle? Musta vaikutat vielä liian sairaalta olemaan omillasi. Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep ei ole ei...
      Tänne hämeenlinnan P4-osastolle (siis se nuorisopsykiatrian osasto,jossa jo olin) en ole ajatellut palaavani. Jos tunnen tarvitsevani osaston tukea niin kyllä sen pitää sitten olla syömishäiriöihin ihan kunnolla erikoistunut paikka. Tällä tarkotan esimerkiks helsigin yksikköä

      Poista
  3. Täällä kirjottelee myös anoreksiaa sairastava, joka on vasta parantumisen matkan alun alussa. Olen iloinen puolestasi, olet jo todella pitkällä taistelussa; Osaat laittaa anoreksialle kunnolla hanttiin!! Itse vasta tiedostan tilanteeni, ja sekin "unohtuu" välillä, on vaikea uskoa että minä muka sairastan syömishäiriötä. No, pointtini tässä viestissä oli se, että olen iloinen puolestsi! Huonoja päiviä tulee aina, mutta vastapainona niitä hyviäkin on ainakin tulossa. Voimia sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voimia ihan hirveesti myös sinne! :) Meillä on pitkä, ahistava ja ehkä välillä mahdottomaltakin tuntuva taistelu edessä, mutta sinnikkyydellä ja periksantamattomuudella selvitään kyllä!
      Toivottavasti jäät lueskelemaan mun juttuja parantumisesta ja tsemppaar siellä kotona myös itse.

      Poista
  4. Oikeastaan ainut keino päräyttää eteenpäin on se painon nostaminen. Kunnolla, ei mitään +200g viikossa, joka ei oikeastaan ole yhtään mitään. Se on pirun ahdistava tunne jos paino on noussut kilon tai reilun, mutta siihenkin tottuu. Ensiksi tuntuu ällöttävältä niin henkisesti kuin fyysisestikin; ihan kuin olisi tullut isokin rasvakerros päälle ja ihan kuin turpoaisi kuin pullataikina ja vaatteet kiristää ja tuostakin tursuaa..inhottava lämmin ja entistä kylläisempi olo yms, mutta ihan oikeesti kun tossa tunteessa rypee pari päivää ja tajuaa sen tosiasian, että hei, ei se 1kg edes ole paljoa, tottuu niin mieli kuin kehokin ja viikon päästä kaikki on okei, eikä se yhtä suurempi luku vaa'assa tunnu miltään muulta kuin askeleelta lähemmäs onnea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asia on varmasti just näin. Mä annan nyt kaikkeni!

      Poista
  5. asia on juurikin noin mitä eablebal sanoi. mikä sua niiku eniten ahistaa? turvonnut olo vai mikä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kehonkuva(joka on edelleen kai aika vääristynyt), pelko siitä että asiat lähtis kontrollista. Ne nyt ehkä suurimpina pelkoina

      Poista
  6. ehkä tarvitsisit vielä silti enemmän tukea paranemiseen? syömishäiriöihin erikoistunut hoitopaikka? tiivistä terapiaa? painon piilottaminen sinulta?

    -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tällä hetkellä koen ton avohoidon riittäväks avuks ja tueks, kuitenkin mua seurataan tiiviisti. tosin, jos yhtään tulee sellanen olo etten pärjääkkään kotona niin myönnän sen ittelleni ja etin uusia ratkasuja. tällä hetkellä kuitenkin koen että saan eniten ja parhaiten irti olemalla avohoidon ryhmässä.

      Poista
  7. Sinun suhtautuminen tähän sairauteen on minun mielestä oikea suunta paranemisessa, ymmärrät ja tiedostat tilanteen kaikkinensa. Osoittaa sinun olevan todella vahva ja satavarmasti selätät tämän kurjan sairauden ennenpitkää! Se paraneminen kuitenkin lähtee loppujen lopuksi omasta päästä, sitä vain jossain vaiheessa "päästää irti" ja pystyy taas nauttimaan ruoasta ja elämästä yleensäkin ilman turhia rajoitteita ja aikatauluja. Tsemppiä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset vahvistavista sanoista ja tsempistä! :)

      Poista
  8. Oot tosi "alussa" vasta sun paranemisprosessissa, itse olin suljetulla ja kokovuorokautisella psykiatrisella osastolla yhteensä 6kk, joulun aikoihin sinne menin ja kesän alussa pois pääsin ensin puolvuorokausosaston kautta. Oikeastaan ennen kokovuorokautista kokeilin sitä puolpäivästä onko se nyt sitten avohoitoa, mutta ei siitä mitään tullut ja parin päivän jälkeen olinkin jo suljetulla.
    Paranemisen ei todellakaan kuulu olla kivaa tai helppoa, voin sanoa että itse aika temperamenttisena persoonana meinasi pinna kiristyä välillä sietämättömäksi osastolla ja en todellakaan ollut tyytyväinen kaikkiin menetelmiin, mitä siellä käytettiin.
    Kuitenkin en vaihtaisi yhtään mitään, kurjaa oli melkein koko ajan, mutta se oli sen tarkoitus. Siitä halutaan tehdä kurjaa, jotta motivaatio paranemiseen saadaan. Paraninkin hyvin ja meninkin sitten normaalipainon ylärajoille, joka sai mut uudestaan vuosi siitä eteenpäin laihduttamaan uudestaan. Ei ole helppoa ei, mutta nyt on asiat reilassa vaikka alipainoa onkin, mutta itse olen nyt tyytyväinen, toki vähän lihaksia vois olla enemmän.
    Ei todellakaan ollut helppoa olla osastolla tosi sairaassa ilmapiirissä, jossa "kilpailtiin" kuka on sairain ja omaa omituisimmat maneerit ja livistää jostain säännöstä tai jättää syömättä pikku murusen tai pyyhkii rasvaa leivältä. Itse en ollut ikinä tämmösiin juttuihin törmännyt ja "sairastuin" aluksi enemmän vain osastolla. Ymmärtääkseni sun osastolla ei tämmöstä sairauden viljelyä tapahtunut, joka on tosi hyvä.
    Toi on kyllä hankala tilanne, toisaalta sun pitäis mennä oikeesti kokovuorokautiselle osastolle ja väkisin se paino saada vaan terveeksi mut toisaalta taas en tiedä. Itsenäisesti sun painon kehitys on äärimmäisen hidasta, vaikka kuvitteletkin ottavas isojakin askelia, mutta yks kerta ei oo mikään huippusuoritus, sori vaan - sun pitää tehdä joka ikisellä aterialla se oma huippusuoritukses. Neuvoni sulle siis että osastolle takasin ja sassiin, semmoselle jossa on sen verran kurjaa ja tehokasta toimintaa että paino nousee nopeasti ja haluat yhtä nopeasti sieltä kurjuudesta myös pois.
    Kommentti kuulostaa varmaan aika brutaalilta, mutta hei ethän sä vakavassa syövästäkään parane vaan käymällä joskus sädehoidossa vaan oot siellä sairaalassa niin kauan kunnes paranet, vaikka hiukset lähtee ja riudut, mutta se on vaan sivuvaikutus. Paraneminen on siinä pääasia ja hoidossa ei säästellä. Samalla ideologilla voisit ajatella myös sun anoreksiaasi, paranemisen täytyy tuntua kurjalta ja suoraan sanottuna paskalta, että on helpotus että se "lihotus" on ohi eikä halua kokea samaa rumbaa enää uudelleen.
    Huhhuh, tälläsii asioita on jotenkin tosi hankala kirjoittaa, mutta silti tarpeellista. Tuskin kenenkään mieli on täysin terve ja syöminen täydellistä - eikä sen pidäkään olla. Itsekään en ole täydellinen ja olen erehtyväinen, mutta tällä hetkellä yllättävän tyytyväinen elämääni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, on aina hyvä aika ajoin saada tällästä rehellistä palautetta.
      Itse en kuitenkaan ihan allekirjota sun tekstiä tai sitä minkä näet olevan paras keino parantumiseen. Se on totta että tuskanen ja ahistava tie tää on, ilman sen kohtaamista on mahotonta parantua, mutta turha taistelusta on tavallaan vielä entistä vaikeempaa tehdä.

      Poista
  9. Kyllä sä pystyt siihen tyttö!
    Olet niin luonnonkaunis, ja susta tulee varmasti hyvä lääkäri
    sitten kun olet voimissasi!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi et tiedäkkään miten paljon mulle merkkaa nää sanat <3 kiitos

      Poista
  10. Kaikki se tuska palkitaa sitten kun oot vihdoin vapaa! Silloin voit muistella että olipas hyvä etten jäänyt hetkeäkään pidemmäksi aikaa siihen kurjuuteen koska elämä ilman anoreksiaa on paljon ihanampaa!!!!! <3 you go girl!

    VastaaPoista