perjantai 21. syyskuuta 2012

Step by step

Päätinpä tässä lounaan päätteeks istahtaa alas ja kirjotella teille nyt kun aikaa on. Unohdin tietenkin kuvata ruokani, mutta söin paistettua kuhaa ja perunoita kera creme bonjour cusine valkosipuli-yrtit kastikehommelin kanssa. Mikä nyt se ikinä sitten oikeesti onkaan..



Kuten otsikko jo kertookin askel askeleelta mennään koko ajan eteenpäin. Mulla on ollut aina se vahva parantumismotivaatio yllä, mutta joskus oon luullut olevani anoreksian päällä, vaikka tilanne oliskin ollut täysin päinvastainen. Tällöin mun läheiset koitti selittää että nään tilanteeni väärin. Nyt mulla on kuitenkin tunne että alan pikkuhiljaa jättää sitä kaikista pahinta romahdusta historiaan. En väitä etteikö matkaa olisi edessä päin vielä hurjasti, mutta nyt olen oikeasti päässyt alkuvaikeuksista eroon. Tämän on myös huomannut parantumisessa eniten auttanut äitini sekä sairaalan hoitoryhmäni henkilökunta (ravitsemusterapeutti, hoitajat, lääkärit, psykiatrit..). Eilen sain myös kuulla ihania sanoja ystävieni suusta. Minnin lauseet jäi erityisesti koskettavina mieleeni.

"oon onnellinen että sä oot päässyt noin paljon eteenpäin, sä oot ihan eri ihminen kun sillon kun me tavattiin ekaa kertaa. sä oot oikeesti herännyt henkiin "

Niin- mä oon oikeesti herännyt henkiin. Oon päässy takasin elämään. Muutama kuukausi sitten olin vielä ihan eksyksissä. Luulin että oon ihan hyvinvoiva, parantunut ja että anoreksia mörkö ei enää kuiskaile. Huijasin tiedostamattani itseäni sekä muita. Kunnes käänsin kelkkani totaalisesti ja päätin että jahkailu saa nyt loppua. Kaikki oli kiinni musta, mulla oli tuki (lukijat, perhe, ystävät, ammattiauttajat ja muut läheiset) mutta se joka muutoksen pystyi tekemään olin minä. Vaatii äärettömän määrän rohkeutta ja taistelutahtoa elämänsä puolesta kohdata se ahdistus. Kohdata jokin mitä ei voi selittää ihmisille, jotka eivät anoreksian kanssa joudu kamppailemaan. Mä oon aina ollut vahva ja päättäväinen. Periksantamaton ja täydellisiin suorituksiin pyrkivä luonne. Silti anoreksialle kampoihin pistäminen meinasi muodostua mahdottomaksi. Mutta nyt ollaan vihdoin edetty. Askel askeleelta.

Tajusin etten halua kuolla. Mä tiedän miten paljon mulla on tulevaisuudessa tavoteltavaa, miten paljon mulla on unelmia toteutettavana. Miten paljon enemmän mä ylipäätään oon ilman anoreksiaa. Tunnen tätä sairautta kohtaan ihan valtavan suurta vihaa, ei sellasella oo oikeus viedä pois mun elämää. Kukaan tai mikään ei ole oikeutettu sitä toiselle tekemään. Enkä mä aijo antaa sellasen epäoikeudenmukasuuden tapahtua.

Mun parantumisen vauhtiin pääsemisessä on ollut kyse siitä että olen uskaltanut. Uskaltanut nimittäin ottaa enemmän vastuuta itselleni. En jäädä roikkumaan muiden varaan, koska muut eivät minua lopulta voi pelastaa. Myöskään ateriasuunnitelmat tai muutkaan rajoitukset eivät olleet ehkä omalla kohdallani kaikista paras tie tai vaihtoehto.
Itse olen nyt huomannut että kehon kuuntelulla pääsen parhaimpiin tuloksiin. Ja niinhän se menee että jatkossakin on tarkotuis ilman listoja syödä. Normalisoida syömiskäyttäytyminen ja sitä tässä samalla parhaillani jo teen. Haluan alkaa luottaan kroppaani, pelata sen kanssa yhteen ja tajuta että kehon viestien kuunteleminen, niiden mukaan toimiminen ja kehon auttaminen on kaikkea muuta kuin kontrollin menetystä! On tyhmää taistella omaa kehoa vastaan, rääkätä ja satuttaa sitä koska anoreksia niin haluaa. En aijo enää alistua samaan!
Oikeastaan olen tajunnut että aivan liian harva meistä kuuntelee kehoaan. Ja loppuen lopuksi se on kuitenkin ihan varmasti se joka tietää mikä sinulle oikeasti on hyväksi. En puhu nyt pelkästään syömisestä, vaan ihan kaikesta. Ennen tätä ongelmaa ei ollut, luulen että se on pitkälti nyky-yheiskuntamme aiheuttamaa. Mutta tähän aiheeseen voidaankin sitten palata jossain toisessa vaiheessa.



Voin rehellisesti kertoa että yhdessä kohdassa oli vaihe kun mun teki mieli luovuttaa. Se oli takapakki- iso sellainen, enkä heti edes nähnyt sen olemassa oloa tai tuloa. Mietin pitkään ja hartaasti miks mä taistelen vastaan ja voittaminen tuntu jo melkein mahdottomuudelta. Periks ei kuitenkaan saa antaa ja mä en oo sellanen ihminen joka luovuttais. 
Tiedän että edessä on ylä-sekä alamäkiä. Olen valmis kohtaamaan kummatkin. Sisulla ja tarmolla kaivan itseni ylös anoreksia mörön käsistä muiden tukemana ja nyt olen alun jumittamisen jälkeen vauhtiin päässyt.

Ylempänä vähän kuvia eiliseltä ja tästä päivästä. Aamulla olin tosiaan kirjastossa lueskelemassa ja laskeskelemassa kemiaa. Ajatus kulki hyvin- huomaan sielläkin jo muutosta. Eilen käväsin sairaalalla ja meillä oli psykiatrin kanssa oikein antosa keskustelu, parantumistahtoa edelleen lisää luova. Viljon kaa on tullut tuolla raikkaassa syyssäässä käveltyä, viime aikoina onkin ollut ihan kiva ilma. Talvea en tosin mitenkään innolla odota.


Mä mielelläni kovasti kuulisin teiltä edelleen mielipiteitä siitä mistä haluutte että kirjottelen tai mistä haluutte tietää lisää. Kaikki palaute on tervetullutta, ilolla otan vastaan myös niitä neuvoja ja apuja. Parantuneilta kuulisin tietenkin mielelläni ohjeita, koska teillä niitä ihan varmasti on. Olen päässyt suurimmista anoreksian aiheuttamista peloista eroon. En pelkää enää painon käsiin räjähtämistä (tullut todistettua omalla kohdallani varsinkin hyvin vääräksi) tai tunne ahdistusta siitä että puntarin lukemat alkavat kasvaa. Nään sen merkkinä parantumisesta. Mitä uhkia te näätte että matkallani vielä on? Ja mitä voin tehdä niistä ylipäästäkseni?

15 kommenttia:

  1. Niin herkkä,
    mutta silti niin vahva.
    Niin pieni,
    kanssa suurien ajatusten.
    Joskus ehkä heikko,
    mutta ei kuitenkaan luovuta.
    Koskaan.
    Niin pienet teot,
    ja suuret saavutukset.
    Elämä vie eteenpäin.
    Ylöspäin.
    Älä luovuta.
    Koskaan, koskaan.

    Olet uskomaton.
    Ja niin vahva.
    Saavuta unelmasi.
    Ne oikeat.
    Vain yksi kappale,
    on elämää jokaisella.
    Ja sinä olet sen arvoinen.
    Se mitä oikeasti haluaa,
    sen saavuttaa!
    Kun taistelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, ihana <3 tais pikkusen silmäkulma just kostua. kiitos :)

      Poista
  2. katsoin vasta nyt uusimman videosi jenni ja vaikutat tosi ihanalta tytöltä kaiken perusteella! kuitenkin pakko sanoa, että en ole koskaan vielä nähnyt noin laihaa ja sairaannäköistä anorektikkoa vaikka monia sh-blogeja luenkin, mistä tuli kova huoli että pärjääthän sä varmasti. sä olet ihan luuranko, näytät ihan sairaalloisen aliravitulta. :( säälin sinua niin paljon. kunpa saisit kehosi kuntoon !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä saan mun kehoni vielä kuntoon, nään itsekkin( ja tunnen kehoni viesteistä) että oon aliravittu. vielä omakuva on kovin vääristyny mutta inhoon törröttäviä luita ja niitä kaikkia suonia mitä kropassani nään. silti mun on hankala hahmottaa kokoa tai mitään.

      uskon että kehonkuva normalisoituu painon myötä, tiedän silti että olen tällä hetkellä liian laiha. kyllä tää tästä!

      Poista
  3. Haluaisin tietää, että miten pääsit eroon kaloreiden laskemisesta? (vai oliko sulla ylipäätänsä pakonomaista tarvetta laskea niitä, kun paraneminen alkoi) Tai lasketko niitä nykyään "automaattisesti", jos esimerkiksi syöt jotain ruokaa niin tuleeko automaattisesti semmonen "no tossa on nyt 150 kaloria"?

    Ja jos sulla on ollut jotain pakko-oireiluja syömiseen/liikkumiseen (pakkoliikuntaa yms) niin olisi kuulla miten niistä oot päässyt eroon.

    Mutta oli taas ihanan motivoiva postaus :-) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää mun kirjotusvirheet :-D *olisi kiva kuulla

      Poista
    2. En voi sanoa että olisin siitä ihan kokonaan irti vielä. Mulla on ollut anoreksiassa tosi vahvasti kaikki luvut esillä ja kalorit oli kyllä tosi pakonomanen juttu. Mä kyllä tiedän kaikkien ruokien energiasisällöt aika tarkalleen, mutta oon vihdoin päässyt eroon siitä että alkaisin ynnäileen esim. syödessä yhteen mitä saan mistäkin ja kuinka paljon ne on yhteensä laskettuna. Helpoin keino päästä päänsisäsestä kalorilaskurista irti on ihan vaan se että pitää kohdata ahdistus ja syödä ruokia, joiden energiasisältöä on mahdoton arvioida. Tarkotan siis sitä että annat jonkun muun tehdä sulle ruuan, et itse katsele valmistusta, jolloin et tiedä mitä ruoka, sanotaan nyt vaikka lihakastike, sisältää. Näin laskurille ei jää tilaa toimia, ja vähitellen sairaus joutuu tilanteessa avuttomaksi.

      Pakkoliikunnasta pääsin eroon sillä että se kiellettiin multa. Jotenkin lääkärin sana liikunnan kieltämisestä oli "helpotus". Vihdoin joku sanoo sairautta vastaan. En SAA liikkua koska lääkäri käskee. Hän ikäänkuin taisteli tässä sairautta vastaan. Sain luvan olla liikkumatta, mut pakotettiin siihen. Siitä alko polku sille että pystyin yhä enemmän vastustaan pakkoliikunnan tunnetta myös itse. Alussa puolentunnin kävelylenkit olivat sitä vauhtia että ohitin monta hölkkääjääkin "kävellessäni". Nykyään voin pysähtyä ja ottaa matkalta vaikka valokuvan. Tää on ollut pitkä ja ahistava prosessi. Pakkoliikunta oli mulla niin äärimmäisen vahvana osana sairautta, välillä se koittaa edelleen tulla esiin, mutta olen oppinut hillitsemään anoreksian ääntä yhä enemmän ja enemmän. Ahdistuksen kohtaaminen siis todellakin kannatti.
      Pakko-oireilua on myös ollut paljon, siivoamista, tiettyjä järjestyksiä ja kaavoja joiden mukaan ruoka tehdään. Tietyt astiat, tietyt paikat ruoka-aineille oikeiden kokojen kera. En jaksa edes kertoa kaikkea. Kaikesta en ole vielä päässyt eroon, mutta edistyn joka päivä :)

      Poista
    3. Kiva kun jaksoit vastata näin pitkästi ja täsmentävästi :-) Mun mielestä tuo on hirveän iso askel, että oot osittain päässyt kalorilaskurista eroon ja noista muistakin jutuista. Saat olla tosi ylpeä itsestäs!

      Poista
    4. Tottahan toki :) On se juu ollut kieltämättä hurja askel, paljon on vielä tehtävää edessäkin päin, mutta jatkuvin askelin etiäppäin!

      Poista
  4. Voi, toivon niin paljon että paranisit tuosta, sun hiukset ja iho on tosi huonossa kunnossa.. aliravitsemus selvästi ohentanut tukkaa ja tuonut näppyjä. Älä loukkaannu tästä, päinvastoin, se varmaan motivoi paranemaan kun ulkoinen olemus paranee!
    Paino ei todellakaan räjähdä käsiin, mutta itse anoreksian takia v.2009-10 sairaalassa olleena voin sanoa, että painoa normaalipainon saavuttamisen jälkeen tuli kyllä sen verta reilusti, että laihdutus alkoi uudestaan. 37kg->74kg puolessatoistavuodessa oli aikamoinen shokki kun sen tajusin ja vaikka en mikään varsinaisesti ylipainoinen ollut, en myöskään hoikka tai tyytyväinen. Ja koska olen aina ollut hoikka niin keho tuntu ihan vieraalta ja päätin aloittaa laihdutuksen vaikka tiesin miten siinä kävisi. Puolen vuoden aikana sitten tipahti semmonen 25kg ja kesän alussa se huiteli siellä 42 kilossa. Se oli pysäytysmomentti ja läheiset taas huolestuivat, niin minä itsekin. Siitä sitten haastoin itseni ja ilman hoitoa hilasin painoa terveempiin lukemiin muutamalla kilolla ja nyt painan semmoset 45-47kg. Vähänhän tuo on vieläkin ja alipainoa on, mutta tässä olen selvästi tyytyväisimmilläni itseeni ja energiaa piisaa, paino hyvin pysynyt normaalilla ruokavaliolla samoissa lukemissa jo tovin ja tulee pysymään. Helpottavinta on tietää, että tästä ei tarvitse enää mihinkään suuntaan painon kanssa liikkua vaan saa olla tyytyväinen siihen millainen on.
    Oman kehon kuunteleminen on tärkeää, ei toki pari lisäkiloa minulle fyysisesti pahaa tekisi, mutta mentaalisesti en voisi sanoa olevani tyytyväinen. Tämä on hyvä, rakastan itseäni nyt ja tässä, en viisi kiloa laihempana tai painavampana.
    En nyt tiedä mitä tällä ajoin takaa mutta halusin vain kertoa että kun sinne normaalipainoon pääsee jos siis sinne haluaa, voi olla vaikeaa löytää tasapaino ja tyytyväisyys itseensä. Minulle se johti epäterveelliseen syömiseen vaikka olin vegaani ja kasvisruokailija sairastaessani ja vielä normaalipainoisenakin. Kuitenkin siitä luovuin kun oli hankalaa elää rajoituksien mukaisesti ja mäkissä ravaaminen alkoi näkymään. Nyt ruokavalio on terveellinen ja kasvispainotteinen mutta ei rajoitusten sanelema.
    Itselleni en löytänyt tasapainoa normaalipainossa, olen toki aina ollut alipainoinen ennen sairasteluanikin. Ihmiset ovat erilaisia. Toivon, että sinä löydät tasapainon normaalipainossa ja semmoisen painon, jossa näytät terveeltä mutta olet tyytyväinen itseesi. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En loukkaannu en, kiitos että jaoit oman kokemuksesi. Toivon sulle kaikkea hyvää jatkoon ja voimia anoreksiaa vastaan, vaikka oletkin siitä nähtävästi jo suht hyvin irti päässyt pyristelemään :)

      Poista
  5. ihanan parantumismyönteinen postaus! :)♥ löysin blogisi vasta nyt, ja jään seurailemaan :) ihan hirveästi tsemppiä matkalle kohti terveempää elämää!♥

    ps. haluaisitko käydä katsomassa myös minun blogini? :)
    http://littlebig-dream.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ja kiva että sain susta uuden lukijan! <3 Käyn tottakai kattomassa sunkin blogin, heti kun vaan kerkiän perehtyä.

      Kovasti tsemppiä myös sinne <3

      Poista
  6. Hei, löysin vasta blogisi. Ihana lukea, että olet menossa oikeaan suntaan :) Paljon tsemppiä !!!
    Minulla heräsi kysymys hormonitoiminnasta - sehän väistämättä kärsii, kun keho joutuu alipainoon. Ei tarvitse vastata, jos tämä on liian henkilökohtainen kysymys, ymmärrän täysin. Onko sinulle suositeltu estrogeeniä sisältäviä lääkkeitä (hormonikorvaus/e-pillerit tm.), jotta luusto pysyisi vahvana eikä keho rappeutuisi ennenaikaisesti? Lääkityksellä voisi olla myös myönteisiä vaiktuksia painoon. Olisi kiva kuulla kokemuksiasi asiata, koska itselleni tämä asia on ajankohtainen hoikkuuden vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! :)
      Mietiskelin tässä kauan että vastailenko, koska tosiaan onhan tämä kieltämättä hyvin henkilökohtanen kysymys ja netti on kuitenkin aina netti. Mielelläni ottaisin tälläiset kysymykset itselleni sähköpostiin niin sillon on turvallisempi keskustella ja vastailla.
      Sen verran voin kuitenkin kuitenkin sanoa että estrogeeni on osana arkeani

      Poista