torstai 27. syyskuuta 2012

Mistä tietää että syksy on tulossa?

Siitä kun saa kietoa pehmeän ja lämpimän kaulahuivin kaulansa suojaksi, pukea neuleen päällensä ja vetää villasukat jalkaansa. Katsella puista putoavia lehtiä ja kaikkia niitä värejä mitä ympärillä huomaa olevan. Tänään huomasin että syksy on nyt oikeesti täällä. En oikein osaa päättää mitä siitä tuntisin. Ainakin tieto siitä että joulu on tulossa luo monenlaisia muistoja. Viime joulun jälkeen nimittäin romahdin. Nyt haluan olla jotain aivan muuta. Tiedän että tulen olemaan jotain aivan muuta. Syksyllä on myös synttärini. 19 vuotta- ei enempää, ei vähempää.


Haluan kertoa teille jotain. Mä parannun
Kävelin tänään Viljon kanssa ulkona ja mun poskelle vierähti kyynel. Se oli kuitenkin kyynel onnesta. Oli aika jollon en ees enää itkenyt(vaikka oonkin yliherkkä ihminen), koska mä en tuntenu mitään. Olin lähellä kuolla ja vasta tänään mä tajusin sen miten lähellä. Ja nyt kun mä tiedän että selviän, nyt kun mä tiedän että kaikki taistelu on ja tulee olemaan vaivanarvosta niin en voi muuta kun hymyillä. Ja vierättää niitä onnenkyyneleitä. 

Ja ettei kukaan luule toisin, tiedän kyllä että mulla on vielä ihan hurjasti edessä, mutta kyse on siitä että pääsin alun yli. Se on isoin, vaikein ja raskain kynnys johon valitettavan moni kompastuu yhä uudelleen ja uudelleen. Toiset eivät pääse koskaan yli ja se on niin väärin. Anoreksia on niin väärin.

Tiedän että selviän myös tulevasta.

Mun tän hetkisessä aterisuunnitelmassa on n.3000-3500 kcal. Toivotaan että tää nyt vihdoista viimein näkyis vaa'allakin! Lohdutuksen sanana kaikille niille jotka popsii jotain start-listan tapaista ja ajattelee painon räjähtävän pilviin.



Koska mulla ei nyt kummemmin oo höpöteltävää ajattelin tehä tämmösen plääplää jutun, toivottavasti ei mene ihan hukkaan ja jaksatte lukea. Idean sain Pinjan blogista.

10 vuotta sitten...
-Olin kahdeksanvuotias ala-astelainen täynnä tarmoa koulun suhteen. Halusin olla tulevaisuudessa lääkäri
-Onnellinen "kaikkien kaveri", jolle ne hymytyttöpalkinnot myönnettiin
-Harrastin taitoluistelua ja balettia
-Koin raskaita aikoja elämässäni, rakastin perhettäni vaikka meillä oli rankkaa ja maailman rakkain asia oli mun muutaman vuoden ikänen pikkuveli. Huolehdin siitä kun aarteesta.
-Olin se pieni vaaleahiuksinen pellavapää, joka etsi itseään maailmasta ja löysi koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa.

5 vuotta sitten...
-Olin 12 vuotias, yläasteen juuri aloittanut ja kovin hukassa siitä kuka oikeasti olen
-Halusin olla jo kovin itsenäinen sekä aikuinen, toisaalta taas halusin käpertyä äidin piiloon maailmalta
-Pärjäsin erinomaisesti koulussa, tähtäimenä edelleen lääkis
-Tajusin, ettei maailma ole niin hyvä paikka mitä olin luullut
-Jouduin ottamaan liian paljon vastuuta, liian aikaisin. Elämäni ei ollut ruusuilla tanssimista

3 vuotta sitten..
-Aloitin lukion ja olin onnellinen päästessäni pois yläasteaikaisesta ajastani. Päätin peruskoulun yhdeksikön keskiarvolla
-Olin kuitenkin entistä enempi hukassa ihmisenä, en ollut varma mihin kuuluin, kenen kanssa ja miksi
-Tiesin että haluan lääkäriksi, se ei ollut ala-asteen aloitettuani kadonnut minnekkään. Valitsin opiskeluni ja kurssini tämän pohjalta.
-Aloin olla yhä enemmän itsenäistymisen kynnyksellä, koin raskaita vaiheita ja asioita mitä en blogissa jaa. Hymyn alle osasin kätkeä kaiken. Iloinen, pirteä ja ystävällinen Jenni, joka auttoi kyllä aina muita, vaikka todellisuudessa olisi tarvinnut itse apua.
-Stressasin tulevaisuudesta ja sen hetkisestä tilanteesta

Kuluneena vuonna...
-Kadotin itseni anoreksian maailmaan, hukkasin todellisuuden. 
-Kirjoitin ylioppilaaksi yllättävän hyvällä menestyksellä tilanteeseen nähden
-Elin elämäni raskainta aikaa mutta koitin pitää kaiken silti kasassa
-Lopulta sorruin, en enää edes itse tuntenut itseäni
-Olin lähellä menettää elämäni

Eilen minä..
- Opiskelin kemiaa ja biologiaa
-Kävin sairaalalla
-Söin, join, nukuin
-Mietin elämää, mietin tulevaisuutta ja sitä miten selviän
-Kuuntelin musiikkia, katselin telkkaria ja luin lehtiä
-Puhuin ystävieni kanssa
-Kävin saunassa ja tein itselleni kasvonaamion maidosta ja liivatejauhetta(ohjetta saa kysellä) 

Tänään minä..
-Näin Minniä ja tunsin itseni avuttomaksi 
-Opiskelin ja innokseni huomasin olevani edellä lukuaikatauluistani!
-Lenkkeilin Viljon kanssa
-Autoin pikkuveljeä biologiassa
-Etsiskelin talveksi lämmintä takkia
-Söin,join,nukuin
-Itkin onnesta, itkin surusta
-Siivosin
-Tajusin että parannun- en enää pelkää.Ymmärsin että olen lähempänä elämää

Huomenna minä..
-Aijon jatkaa samalla asenteella mitä tänäänkin
-Aijon aloittaa viikonlopun vieton onnellisissa merkeissä

Vuoden päästä minä.. 
-Aijon olla terve, niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin
-Toivon mukaan opiskelen haluamaani alaa
-Kuuntelen kehoani ja löydän sisäisen tasapainon. En rääkkää, vaan arvostan itseäni
-Olen onnellinen



Ja ainiin oli mulla teille kysymyksiäkin taas! Jos vaan jaksatte taas tsempata ja auttaa. Ihan tulevaisuutta ajatellen jo kyselen; miten suhtauduitte siihen kun painonne alkoi normalisoitua ja keho tämän seurauksena muuttua? Millasia tunteita koitte ja miten niitä käsittelitte?


-



36 kommenttia:

  1. Hirmuisesti voimia ja tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja samoin valtavasti sinnepäin <3

      Poista
  2. ihana postaus <3<3<3 saat tosiaan olla ylpee itestäs !

    VastaaPoista
  3. jenni mä todella ihailen sun sisua jolla pusket läpi anoreksian !
    sä todellakin ansaitset elää terveenä ja onnellisena ♥
    tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuule muru niin ansaitset säkin! <3 Voimia

      Poista
  4. aww, hyvä mieli tosiaan tarttuu- joten kiitos tämän jakamisesta, ja onnea♥ olet hieno ihminen ja hyvä esikuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos ihan hirveästi, tällaset sanat on kultaa :)

      Poista
  5. Sä se kyllä oot mahtava!!! <3

    VastaaPoista
  6. Ihania kuvia ja kiva postaus!! Tsemppaa vaan kovasti eteenpäin, oot tosi paljon jo edistynyt :))

    ps. jäi häiritsee toi aijon, se kirjoitetaan aion :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin tehdään :)
      Haha taidan korjata sen niin ssat mielenrauhan ;)

      Poista
  7. Sulla on mahtava ateriasuunnitelma, on kyllä ihme, jos ei tulokset näy myös fyysisessä kunnossa! Paino ei räjähdä käsiin, mutta se vaatii usein sysäyksen eteenpäin, jolloin aluksi tulee painoa nopeammin ja tasaantuu ihan itsestään, kun normaalipaino lähestyy. Älä pelkää muutosta, saat siitä vain kaikkea hyvää kuten säännölliset kuukautiset- tulevaisuudessa mahdollisuus saada lapsia, osteoporoosin uhka väistyy, sydän jaksaa paremmin (tämä on todella vakava asia, mitä monet anorektikot eivät tiedä), kehonkuva normalisoituu jne. Onnenenkeleitä syksyysi ja voimia paranemisen tiellä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu luulis että nyt pikkuhiljaa alkais tulosta jo oikeasti näkyä, muuten en enää tiedä mitä teen:D Kiitos tsemppaavasta ja tukevasta kommentistas! :) Kivaa syksyä sinnekkin

      Poista
  8. voisitko tehä postauksen jossa olis sun nykyinen ateriasuunnitelma kirjallisena ja sit päivän ruuat kuvina? =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mullahan ei oo tällä hetkellä ateriasuunnitelmaa tavallaan missään kirjotettuna koska ollaan oltu sp:n välityksellä rt:n kanssa yhteyksissä, eikä sellasta lista listaa oo luotu. Toisekseen toi toteutus on kyllä vaikee saada käytäntöön sen takia että syön oman kehon mukaan kuitenkin lounaat ja päivälliset. Saatan ottaa lisää vaikka viiskin kertaa jos kroppa niin käskee. Mutta kattellaan millasen sovelluksen keksin :)

      Poista
  9. Hei! Haluaisin kysyä sinulta yhden kysymyksen koskien anoreksian aiheuttamia fyysisiä haittoja ja tuntemuksia. Olisi todella hienoa, jos millään ehdit/jaksaisit vastata. :)

    En sairasta syömishäiriötä (tai ainakaan minulla ei ole diagnoosia, vaikka suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen on aina ollut hieman outo), ja olen aina ollut alipainoinen. Viime syksy-kevät -aikavälillä sain painoni kuitenkin nostettua normaaliin ja ylikin (silloinen BMI:ni 19). Kevään aikana kuitenkin laihduin pikkuhiljaa takaisin alipainoiseksi, ja kesällä aina vain lisää ja lisää. Kyse ei ole mistään järjettömistä kilomääristä, mutta kaikenkaikkiaan olen laihtunut tämän vuoden aikanan n. 7-8 kg, ja painoindeksini on nyt noin 16,8-17. Kävin huimausoireideni takia sairaanhoitajalla, joka laittoi minulle siltä istumalta lähetteen lisätutkimuksiin: laboratoriokokeisiin ja EKG:n. Kävin kokeissa, mutta mitään vikaa veriarvoistani ei löydetty, EKG:stä en vielä tiedä.

    Huolimatta siitä, että arvoni ovat hyvät, oudot fyysiset tuntemukset vain jatkuvat: mm. sydämen pisto ja epäsäännöllinen rytmi, huimaus, jatkuva väsymys, hiusten tippuminen päästä yms. Haluaisinkin siis kysyä, että mitä oireita alipainoiseksi laihtuminen sinulle aiheutti fyysistä tilannettasi ajatellen (esim. muutokset veriarvoissa, EKG:ssa ja yleinen vointisi fyysisesti)? Tietemkin olet huimasti minua pienempi, mutta itse olen ehkä hiemn huolestunut tilanteestani, vaikka arvoni nyt olivatkin kaikki normaalin rajoissa. Kannattaisiko minun nyt pyrkiä normaalipainoon vai vain hyväksyä se, etten ehkä enää koskaan saavuta sitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kirjoitit ja tottakai ehdin ja jaksan vastata :)

      Ensinnäkin, jos käsitys syömiseen/ruokaan ei ole sun mielestä omalla kohdallasi ollut normaali niin kannattaa oikeasti miettiä josko sittenkin taustalla olisi syömishäiriötä/sen alkua. On parempi puuttua asiaan ajoissa eikä vähätellä sitä tippaakaan. Näin säästyt paljolta pahalta- usko mua. Se että paino on laskenut tuonkin verran kertoo musta jo paljon, joten nyt on aika tosiaan tehdä jotain. Hieno askel oli jo se että kirjottelit mulle :)

      Ja sitten näihin arvoihin. Anoreksiassa on hyvin normaalia ettei verikokeissa näy mitään häikkää, vaikka todellisuudessa elimistö olisi vakavassa hälytystilassa. Myös sinun tilanteessasi tämä voi olla täysin mahdollista. Uskon että sun keho on aliravittu, mikä on aina vakava juttu. Mun oma EKG on aina ollut normaali hidaslyöntisyyttä lukuunottamatta, mutta silti mulla on ollut sydänoireita ja ne jos joku ei ole leikin asia! Huimaus kuuluu olennaisena osana siihen että sydämen/veriarvojen kanssa on jotain häikkää, joten ota oikeesti tilantees vakavasti!
      Se miten kroppas tällä hetkellä voi, kertoo vaan siitä että sä teet kaltoin sitä vastaan. Sillä ei riitä rakennusaineita esim. hiusten kasvattamiseen, koska kaikki mitä sille annat menee tärkeimpien elintoimintojen ylläpitämiseen. Tämä tarkoittaa siis sitä että olet aliravittu. Ja viimeiseen kysymykseen, johon uskosin sun tietävän vastauksen itsekkin- tottakai pyrit normaalipainoon. Etkä ainoastaan pyri vaan annat sun kehon hakeutua sinne omaan biologiseen normaaliinsa, luotat sen tuntemuksiin ja noudatat niitä! Nyt on aika tehdä jotain, toivottavasti palailet vielä kuulumisissas, oon kyllä huolissani sun voinnistas.

      Ja varotuksen sanana. Mulla ennen sitä kun sydän alko oikeesti oireilla rytmihäiriöiden merkeissä niin oli nimenomaan saman tapasia oireita mitä sulla on nyt. Oo ittelles pelastava enkeli ja tee jotain, ennen kun tilanne vaan pitkittyy ja pahentuu.

      Poista
    2. Olet todellakin ansainnut paikkasi lääkiksessä, jo näillä kirjoituksillasi :)

      Tsemppiä tulevaan....

      Poista
  10. Ihana postaus taas! Laitoin vanhemmilleni sen saman tekstin, sun vastauksen ja vielä mun vastauksen vastauksen niiden sähköpostiin (ne on nyt nykissä) ja soitin että menevät sen katsomaan. Näytin sen myös veljelleni. Kaikki ovat niin iloisia ja _ylpeitä_ puolestani, eilen illalla ennen nukkumaanmenoa vielä soiteltiin äipän kanssa ja kerroin kuinka onnellinen olen ja miten iso asia toi kontrolloinnin jättäminen lukujen merkeissä on mulle. Ilahduin ihan suunnattomasti ja elämä hymyilee. Paitsi että ärsyttää veli kun punki tänne viikonlopuksi Tallinnasta kun asuu ja opiskelee siellä. Jotenkin sen läsnäolo häiritsee mua hirveesti kun se vaan nukkuu tässä tietsikan vieressä sohvalla ja ei voi rauhassa puuhailla mitä haluaa kun tuntuu että joko häiritsee sitä tai jotain.. ärsytys. Oon vähän semmonen että kotona ollessa ylimääräset vieraat on superrasittavia jos ne ilmaantuu tietämättä tai haluamatta :D On mullakin murheet taas!
    Mutta joo, tää päivä on mennyt hyvin, pitää kyllä tahdonvoimalla puskea sitä pikku kalorilaskijaa mielestä pois ja helppoa ei ole. Elän toivossa että päivä päivältä se helpottuu ja kohta unohdan koko jutun ja huomaan että kappas, samankokoinen vieläkin olen mutta päässä lyökin ns. tyhjää ja muut kivat ja tyhmät arjen asiat täyttävät pään, ei mikään numerorumba. Oon aika ilonen että mun keho on niin ihana (kuulostaa tyhmältä), mutta jotenkin oon alkanu kunnioittaa sitä ja kuuntelemaan mitä se haluaa.. mitä pikku rakas kehoni minulle haluaa kertoa. Käytän hellittelysanana kaikelle aina "pikkua". Äskenkin kun tulin kotiin ihan ääneen taisin tokaista jotain "mitäs sinä nyt haluat, onko sinulla nälkä vai jano.. ehkä vähän jano, no juodaampas vähän vettä sitten ja sen jälkeen tupakalle". Joo minä poltan, hyihyi.
    Älä ärsyynny kun kirjottelen sulle tälläsiä kolumneja, mutta näköjään ilmaisen itseäni aika tehokkaasti kirjoittaen. Ja on ihanaa kun saan jonkun vastauksenkin, toivottavasti insprioivan, hehe.
    Mutta niin, loppuun vielä että onnellisuus tulee pienistä asioista ja kun vapauttaa ajatuksensa ja huoltaa mieltä. Sekä fyysistä että psyykkistä kuntoa tulee treenata, itse nautin hirveästi ensimmäisestä kun kehoani olen alkanut ehkä jopa rakastamaan ja jälkimmäinen on se haastavin ja töitä teettävin mutta treenillä sekin hoituu ja ajatusmalleja onneksi pystyy aina muuttamaan ja hiomaan, mikä on kerran opittu, siitä voi oppia myös pois.
    Ihanaa viikonlopun alkua Jennille ja kaikille muillekin skarppaajille! Ai vitsi, nyt tätä kirjoitellessani tuli taas jotenkin niin onnellinen olo. Taidan nauttia sulle kirjoittamisesta ja toivottavasti jaksat näitä lukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan varmasti ovat ja mun mielestä Laura sun pitäs itsekkin olla! :) Teit just ison päätöksen oikeeseen suuntaan. Koita kestää veljees, lohduttaudut sillä ajatuksella että toi on vaan väliaikasta :D
      Tahdonvoimalla se tapahtuukin, mutta lupaan sulle, että siihen ei mee edes kauaa kun ne kaikki numerot alkaa katoilla mielestä. Alku on tietenkin se haastavin, niin kun aika monessa asiassa, mutta eikös tunnu helpottavalta tietää, että tosta eteenpäin kaikki vaan alkaa sujuun helpommin :) Mä tiiän ton tunteen ihanasta kehosta, on jotenkin niin jees toimia sen kaa yhteen sen jälkeen kun on rääkännyt itteensä ja tehnyt aina sen käskyjä ja toivomuksia vastaan. On ihan täysin uus tunne luottaa siihen, kuunnella sitä ja toimia sen mukaan. Ja vielä kun sen pystyy vihdoin tekeen sillain että ei pelkää mitään kontrollinmenetystä (vaikka kyllä yhä edelleen anoreksia vähän ainakin mun korviin koittaakin sellasta väittää- en silti anna sen puhua).
      En tietenkään ärsyynny, mietin vaan että sun olisi varmasti mukavampi kirjotella tonne mun sähköpostin puolelle, siellä nyt on helpompi muutenkin keskustella asioista mitä näin yleisesti mun blogin kommenttilaatikossa :D
      Ihanaa viikonloppua sinnekkin, pidä toi tsemppi ja tarmo yllä! :)

      Poista
    2. Okei, laitan sulle seuraavaks sähköpostilla! :)<3 Olet ihana!

      Poista
  11. Tunteet ollu aika ristiriitasia, toisaalta tykkää tästä kehosta, toisaalta se tuntuu välillä ällöttävältä (siis sairauden mielestä) ja toisaalta haluais vieläkin lisää muotoja. Tosin kun paino on pysyny jo aika pitkään samana ja tuntuu ittestään suunnilleen palautuvan samaan jos jotain heittoja tulee, niin tyksin tästä ihan hyvin jo (eli useemmin ajattelen positiivisia asioita kun itken peilin eessä puristelemassa näkymättömiä läskejä). :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos taas vastauksestas :) Kiva tietää että alat nyt olla siinä painossa missä sun kehos on hyvä, nyt vaan sitten totutteleen ja sairauden höpinät rotkoon!

      Poista
  12. Miten saat itses ajatteleen, että olit lähellä kuolla anoreksian takia? Mun on niin vaikee käsittää miks painon pitäis nousta kun en tuntenut olevani mitenkään kuolemaisillani edes kun painoindeksini 12 luokkaa. Nyt ajatus siitä että kuolisin tähän "alipainoon" (bmi kohta 14)tuntuu ihan naurettavalta, koska syön terveellisesti ja en liiku pakonomaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten saan itseni ajattelemaan niin? Mun mielestä fyysiset oireet kertoo tarpeeksi, ei mun tarvitse sen enempää edes ajatella.
      Sydämen rytmihäiriöt, se että olen meinannut monesti pyörtyä lenkkipolulle, 40 tienoilla huiteleva syke ja täysin poissaoleva tunne nyt sellasina mitkä oon vakavimpina oireina ottanut. Jos oisin jatkanu vielä kauan samaa rataa niin tiedän ettei mun sydän ois kestäny. Tiedän myös sen, että koko mun keho on yhä edelleen aliravittu ja vakavasti sairas. Mutta parempaa kohden mennään :)
      Ja sitten sun näistä bmi jutuista. Voin kertoa, että mä tiedän anoreksiaa sairastaneita normaali bmi:ssä olleita ihmisiä, jotka on sairaudelle henkensä menettäneet. Jokaisen meijän kroppa on erilainen, jokainen toimii eri tavalla. Toinen ois haudassa jo noissa indekseissä missä sä oot alimmillas ollut, jokainen on yksilö. Mun mielestä toi sun ajattelutapa tuntuu naurettavalta, toivottavasti viisastut.

      Poista
    2. Ihan samaa mieltä Jennin kanssa..! Kun on tarpeeksi pitkään ollut vaaakavasti alipainoinen, alkaa keho syödä itse itseensä vaikkei sitä välttisti itse tiedosta kun on niin turtunut ja passivoitunut. Esimerkiksi silloin kun minä pääsin sairaalahoitoon, oli mun maksa-arvot ihan sairaalloisen huonot ja se olis luultavasti mut tappanut pidemmän päälle, jos en hoitoon olis päässyt. Mutta en mä itse sitä mitenkään tuntenut että maksa on supertulehtunut. Kun kehoa tarpeeksi kauan on kuuntelematta, ei enää sitä osaakaan kuunnella eikä se enää lähetä normaaleja signaaleja, koska sitä ei auteta tai huomioida. Sen takia monelle tulee yllätyksenä kun verikokeista näkyy pahoja tulehdusarvoja ja vajaatoimintoja, vaikkei itse huomaa mitään eroa.
      Tämä oli vaan mun kokemusten pohjalta kirjotettu juttu mitä itse olen havainnoinut. Itsellä kans toi verenpaine (sukuvika) tosi matala ja hemoglobiini samoin ja oli ihme, ettei taju lähtenyt pysyvästi. Sydän mulla on aina ollut onneksi hyväkuntoinen ja sydänfilmit on aina ollut ihan ookoot.
      Jenniä lainatakseni; on naurettavaa käyttää lainausmerkeissä tota alipainotermiä, jos bmi 14. Joo ihan normaali on bmi 14, kylläkyllä, itsellensä valehtelu onkin viisasta. Toivottavasti saat apua ajoissa, sillä noin vääristynyt kehonkuva ja ajattelutapa on mahdotonta itse korjata. En yhtään epäile, ettetkö syö "terveellisesti", varmasti, jos ajattelet sen tarkoittavan rajoittunutta ruokavaliota ja hiirulaisen annoksia. Pakkoliikunnasta sen verran, että kaikkien taudinkuvaan se ei kuulu, esimerkiksi omaani ei ole kuulunut. Tsemppiä tulevaisuuteen, sitä tarvitset!

      Poista
    3. Kiitos vastauksista, mutta voin ihan rehellisesti sanoa, ettei mulla ole ollut veri-tai sydänarvoissa mitään muuta häiriötä kuin tosi kauan, 2 vuotta sitten, pulssi laski tosi alhaiseksi, koska en silloin syönyt juuri mitään. Toisaalta olisi helpottavaa jos mullakin olisi jotain sydänoireita tai huimausta, jotta voisin itsekin ajatella että "alanpa syömään etten kuole tähän anoreksiaan" mutta nyt kun tästä ei mitään haittaa ole, niin en vain pysty näkemään tilannettani vaarallisena! Sillä sitä se ei minulle ole.

      Poista
    4. No olet selvinnyt sitten vakavilta fyysisiltä vauriolta ja voit olla onnekas. Se ei tarkota että niitä ei vois vielä ilmestyä, vaikka senkin jälkeen kun olet jo normaalimitoissa ja terve. En halua pelotella, mutta kyllä kannattaa suhtautua asiaan sen vaatimalla tavalla!

      Poista
  13. En osaa kuvaillakaan sitä ihanaa tunnetta, miltä minusta tuntui kun luin tämän postauksen! Olen niin hirveän onnellinen puolestasi, sinä parannut <3

    Ja vastaan noihin kysymyksiin vielä. Minä "suostuin" painon normalisointiin välttääkseni osaston ja päästäkseni takaisin kotiin. Se oli siinä vaiheessa hyvä motivaattori, mutta liian pitkään se pysyi ainoana kannustuksena. Minun oli hankala keksiä muuta kannustusta.
    Vaikka painon nouseminen ahdisti ja masensi minua kovin paljon, huomasin kuitenkin, että mieliala ihan oikeasti parani. Ja jaksoin paremmin. Pystyin keskittymään koulussa, kehittämään aivojani ja oppimaan. Se oli mukava huomata, koska olen aina pitänyt opiskelusta :-)
    Peiliin en kestänyt katsoa. Enkä vieläkään uskalla punnituksissa katsoa painoani, vaikka olen melkein normaalipainoinen, mutta en kestä sitä ahdistusta. Kehon kuvani on yhä vääristynyt. Anoreksia ei halua irtaantua minusta, ja jollain tavalla en minäkään siitä. Olen jo vuoden käyttänyt lääkitystä ahdistuksen sietoon ja nyt pitäisi sietää vielä painon ylikorjaantuminen, koska kuukautiseni eivät ole alkaneet. Enkä usko, että pystyn siihen.
    Täytyy vielä sanoa, että anoreksian ote on heikentynyt paljon, minulla on paljon ihania asioita elämässä, enkä mieti ruokaa tai kaloreita enää koko ajan. Enkä haluakaan ajatella sellaisia :)

    Voimia sinne Jenni!

    -Niina

    VastaaPoista
  14. Voi niinaseni<3

    En oo tajunnukkaan, että painit vielä tällasien ajatuksien kanssa. Vitsi kun voisin jotenkin auttaa sua, on niin hirveetä tietää että sellanen ihminen kuka sä oot joutuu kärsiin. Oon varma että olet paljon elinvoimasempi, kauniimpi ja muutenkin terveempi jos antasit sen kehon ettiä oman normaalipainonsa. Sen jälkeen ois hyvä tehdä työtä itsensä hyväksymisen kanssa, ajatusmaailmakin olisi varmasti selvempi(ehkä alkasit näkeenkin ittes vihdoin hiukan enemmän oikeella tavalla?) Mikä sua houkuttelee pitään kiinni anoreksiasta? Itse en voi ymmärtää kun kuulee sairastavien suusta nämä sanat, koska itse tunnen pelkkää puhdasta vihaa koko sairautta kohtaan.

    Paljon paljon tsemppiä ja haleja sinne <3 Toivottavasti pystyt vielä joskus oleen kokonaan vapaa anoreksian kourista!

    VastaaPoista
  15. Syömisen ja painon kontrolloinnista on tullut minulle tapa ja minä tyhmä haluan sen vaan säilyvän. Kuulostaa varmasti ihan älyttömältä, mutta pelkään, että ilman anoreksiaa lihoisin ja minusta tulisi iso ja ruma. Tiedän, että nämähän ovat niitä sairauden ajatuksia, mutta minusta tuntuu, että ne ovat myös minun itseni ajatuksia. En osaa kunnolla selittää, hankala asia :/

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, hitsi, en kyllä tiedä yhtään miten voisin sua neuvoa :/ Ja niin- kyllähän toi aika älyttömältä kuullostaa. Vaikeintahan anoreksiasta on nimenomaan päästä irti silloin kun joku houkuttelee pitään kiinni ja sulla taitaa olla vähän siitä nyt kyse.
      Muista kuitenkin että noi ajatukset ei oo todellisia, järkeviä tai saatika sitten elämästäsi onnellisempaa tekeviä. Voisin melkein vannoa että parempi olisi ilman.

      Koita tsempata <3 kyllä sä vielä joku päivä pääset siitä hemmetin möröstä kokonaan eroon.

      Poista
  16. Voisinpa mäkin kuunnella tolleen kehoani, mutta jos ruokana olisi esim.makaronilaatikkoa, ja söisin sitä niin kauan että tulen kylläiseksi, söisin varmaan viisi annosta! :D

    VastaaPoista