maanantai 3. syyskuuta 2012

Lipsuu lipsuu lipsuu...

Taas on ollut hiljasta pari päivää, pahoitteluni alkuun siitä.

Eilen mun oli aika miettiä kunnolla miks asiat tuntuu jumittavan edelleen paikoillaan, paino ei nouse, ollaan lähtötilanteessa sen kannalta. Tajusin että mörön ääni on huomaamatta tunkeutunu taas mukaan kaikkeen. Lounaan on aina pitänyt olla jollain tavalla kevyempi kuin päivällisen, olen koittanut tasapainotella ja kontrolloida että jokaisen päivän kalorimäärä olisi suunnilleen sama vaikka olen vaa'alla todennut ettei paino nouse. Laskuri on taas hyrrännyt päässä ja sen tajuttuani itkinkin sitten kokonaisen päivän.
Heräsin ja ymmärsin etten oo ollut taaskaan oma itseni, se kaikkien tuntema ystävällinen, herkkä ja iloinen Jenni. Olin käyttäytyny itsekkäästi perhettäni kohtaan ja se saa mut tuntemaan suurta syyllisyyttä. Tiedän että se en ole minä ja sen takia tuntuu äärettömän pahalta että sairaus saa sellasia piirteitä musta esiin. Kun tajuan sen- romahdan. Nyt kuitenkin hain siitä vihan tunteesta voimaa, motivaatiota parantua ja antaa anoreksialle kyytiä.



Nyt aurinko alkaa kuitenkin taas paistaa. Mä oon kerännyt itteni, katsonut peiliin ja kysynyt mitä oikeesti haluan. Mä haluan parantua. En voi jatkuvasti hokea mantraa "kyllä mä sen tiedän", "kyllä mä nää asiat järjellä ymmärrän" ja silti jättää asian siihen. Vaaditaan tekoja! Vaaditaan rohkeutta ja uskallusta. Niin kauan kun en toteuta tietojani ja ymmärystäni on kaikki pelkkää sananhelinää. Eikä se vie minua mihinkään.

Mä olen noudattanut ateriasuunnitelmaa, syönyt ylitse, nälän mukaan ja kuunnellut kehoa. Toisaalta tiedän että olen tahallisesti (tai anoreksia on) valinnut lounaalle aina ne keveimmät vaihtoehdot. Tänään tein toisin, keiton sijaan otin paistettua kalaa ja perunaa. Olo oli kerrankin lounaan jälkeen kylläinen ja täysi, mutta mörkökös se siitä raivostui. Hukutin sen löpinät kuitenkin meren syvimpään pohjaan ja koitan nyt rauhassa istuskella ja kirjotella teille.

Mua pelottaa että kroonistun tähän tilaan missä oon nyt. En oo varma näänkö itseäni peilistä yhtään oikein? Mitä jos oonkin sopivan kokonen, tarviiko mun saada painoo ylöspäin? Toisaalta inhoon niitä törröttäviä rumia luita, haluan naisekkaat muodot, terveen näkösen vartalon. Tiedän ettei mun kroppa ole nyt sitä. Ja kertoohan kaikki tän hetken fyysisetkin oireet siitä miten mun keho on vakavassa aliravitsemustilassa. Koittakaa takoo järkee mun päähän!



Olin fysioterapeutilla käymässä tänään ja oli taas mukavaa viikon tauon jälkeen. Perjantaina meillä on hoitoneuvottelu johon osallistuu väkeä taas yhdestä ja toisesta suunnasta, kerron siellä tehdyistä päätöksistä ja höpinöistä lisää sitten kun vaan neuvottelu on ollut.

Tällä hetkellä mä en tiedä oikein oonko hukassa vai nimenomaan löytämässä itteeni. Oikeestaan mua jännittää olla taas se sama tuttu Jenni en tiedä miks. Pelkäänkö mitä tulevaisuus tuo? Miksi pelkäisin- just sitähän mä haluan ja tiedän mikä kaikki mua siellä odottaa. Ja koska tunnen koko ajan miten se oikea minä pääsee pinnalle niin koen hassua, outoa ja ristiriitaista tunnetta. Anoreksia koittaa niin taistella sen minuuden löytämistä vastaan, mutta tunnen miten yhä enemmän saan itsestäni kiinni.

Olo on jotenkin tyhjentynyt, huojentunut ja ehkä vapaakin. Mutta silti joku pieni ääni olkapäällä yrittää kuiskuttaa korvaan. Ehkä en ole päässyt vielä risteyksen yli tai ehkä olen, mutta minua pakotetaan kääntymään takaisin ja lähtemään toiseen(=väärään) suuntaan. Sitä en kuitenkaan aijo tehdä.


12 kommenttia:

  1. Normaaliin elämään sopeutuminen on vaikeaa, varsinkin sitten kun alat luomaan uusia ystävyyssuhteita ja tajuat kuinka oletkaan eristäytynyt muista ja vaikeasti lähestyttävä. Kuinka et enää muista, miten normaalisti käyttäydytään.
    Mulle on käynyt näin ja olen välillä todella hukassa itseni kanssa. Kuitenkin päivä päivältä takapakkeja unohtamatta yritän pitää asenteen positiviisena ja olla avoimempi. En herkästi avaudu muille ja se on mun yksi ongelma - luottamuspula.
    Esimerkiksi veljiini mulla on etäinen suhde (3 isoveljeä), osittain ollut teinivuosista lähtien kun tuli omat jutut ja eri kaveripiirit kun koulutkin vaihtui. Ja olen ollut se "nuorin ja tyttö", joten pojilla ollut omat jutut.
    Nyt olen alkanut tajuamaan aikuistuessani, että ei helvetti, miten joku voi olla niin läheinen mutta silti etäinen. Tämä on mun tämänhetkinen prokkis, olla avoimempi ja alkaa luottaa ihmisiin enemmän.

    Anteeks tästä, ei tainnu nyt ihan liittyä aiheeseen tai motivoida tms. mutta jotenkin tää aivo-oksennus vaan tuli nyt tähän sormista ruudulle. Säkin voit toki miettiä tätä ja sitä, että niitä oikeita isoja ongelmia alkaa tulla kun ruokapelleilystä pääsee irti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Mulla ei oo kyllä ollut uusien ihmissuhteiden solmimisessa minkäänlaisia ongelmia. Oikeestaan oon tehnyt niitä tässä sairastaessa lukuisia lisää, eikä ongelmia ole ollut. Olen sitten kai onnekas, ettei sairaus ole tähän päässyt vaikuttamaan :)

      Poista
  2. Hienosti saat aina tsempattua, se on uskomatonta ja osoittaa että olet sairautta vahvempi! Huonoja hetkiä tulee ja välillä mennään taakse päin. Mutta tiedätkö mikä siinä on parasta? Että vaikeuden selätettyä vahvistut ja pääset taas harppauksen eteenpäin! Kohta maali häämöttää, ja se on sinä oma itsesi ilman anoreksiaa <3

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan kannustava viesti taas! :) Mä joudun tällä hetkellä todellakin taisteleen taas tätä pirun mörköä vastaan ihan kunnolla, mutta tällä kertaa en aijo luovuttaa ja jatkaa jumitusta paikoillani! Tiedän että ahistus ja sen kohtaaminen on vaan merkki parantumisesta ja askelista eteenpäin.

      Poista
  3. Nyt pidät vaan kiinni siitä mikä oikeasti on tärkeätä: sun unelmista, elämästä ja terveydestä. Ei mikään ihme että anoreksian ote susta on yhä noin vahva, kun oot aika rankasti alipainoinen. Sun aivoilla ei ole edes mahdollisuutta olla normaalista ja jos totta puhutaan, itse olisin pitänyt sut vielä sairaalassa jos olisin sun lääkäri. Ei sillä etteikö sulla olisi motivaatiota, vaan sen takia kun sh on niin viheliäinen sairaus, vaikka uhri itse yrittää niin se pistää vaivihkaa kapuloita rattaisiin ja ennen kuin huomaatkaan se on vienyt koko käden, seuraavaksi koko ruumiin ja mielen.... Ja ihmettelen kyllä myös tuota hoidon ammattitasoa, etteivät saa siellä yhtään potilaan painoa nostetuksi. Siellä missä itse olen ollut hoidossa, ei tulisi tuollainen kyseeseenkään. Ei kyllä liity suhun, vaan siihen että Suomessa ei juuri saa ammattitasoista syömishäiriöihin erikoistunutta hoitoa, jossa tuloksetkin on parempia.

    Nyt tsemppaat ja kunnolla, älä anna sille yhtään valtaa. Unohda kevyet vaihtoehdot kuten keitot ja sellaiset, ja nyt syöt kunnolla, isoja annoksia. Sä tarvitset ENEMMÄN ruokaa kuin terveet. Ei riitä että syö vatsansa täyteen, vaan enemmän. Joillakin se vaan nyt menee niin että painonnostovaiheessa se kehon energiankulutus nousee niin huippuunsa että pitää vaan syödä niitä rekkamiehen annoksia. Jos et jaksa määrällisesti, sit pitää lisätä energiaa esim. lisäämällä öljyn käyttöä että saa pienemmästä määrästä tarpeeksi. Sulle ei varmaan edes 3000 kcal päivässä riittäisi...

    Kyllä ne ajatukset alkaa siitä selkiytyä ja oot enemmän oma itsesi kunhan saat painon nousemaan. Silloin sun aivoilla on resurssit vapautua aliravitsemustilan pakonomaisista ajatuksista. Ilman painon nousua sulla ei ole mahdollisuutta parantua, etkä jaksa opiskella ja saavuta unelmiasi. Tee kaikkesi sen eteen ennen kuin huomaat että olet hukannut vuosikausia elämästäsi johonkin niin turhaan kuin sh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tosiaan osastohoito ei ton ammattitason puolesta ollut se paras paikka... Välillä osa hoitajista oli ihan pihalla kaikesta ja vastuun kannoin suurimmaksi osaksi minä itse..

      Jokanen sana sun viestissä on täyttä totta, toki jo mun tiedossa, mutta on hyvä että aika ajoin ne kerrataan ja herätellään mua uudelleen.
      Tää oli kaikki just sitä ja haluankin kiittää :) Mä en todellakaan halua enää tuhlata aikaani tälle anoreksialle yhtään sen enempää kun on pakko. Ja niin kun tiiän painonnormalisoiminen on iso osa parantumista, vaikka ei tietenkään ainoa ongelma.

      Poista
  4. Mä toivon sulle pelkkää hyvää sun matkalla. Se tulee olemaan rankka ja kova matka, mutta myös palkitseva, sitä kasvaa ihmisenä ja paljon. Onnea matkallesi.

    /Petra

    VastaaPoista
  5. Nää ylemmät anonyymit puhuu ihan asiaa. Pysy nyt vahvana ja lippu korkealle. Tuut näyttämään paljon paremmalta ja kokemaan olosi paremmaksi, kun saat painosi normaaliksi. Ja sun täytyy syödä paljon.. Sitä ei tajuakaan kuinka paljon täytyy syödä, että saisi painoa edes kilon nostettua. Siinä ei vähäkaloriset ja rasvattomat tuotteet auta. Niiden makeutusaineet eivät ole kenellekään hyväksi. Vaikka sinä et välttämättä söisikään tällaisia kevyttuotteita, mutta tiedän joitakin anoreksiasta eroon pyristeleviä, jotka sellaisia syövät. Tsemppiä kovasti ja onneksi sulla on noin hyvä asenne parantumiseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vaan kuvitella miten se mörkö ois vieny mut jo aikoja sitten mennessään, ellei mulla sitä tahtoa parantumiseen ois. Mun on nyt vaan pakko olla vahva ja taisteltava elämän puolesta

      Poista
  6. Sulla on hieno paranemistsemppi päällä, mutta kuvista edelleen näkee, koko sun olemuksesta, että anoreksiamörkö kuiskii edelleen korviin.. Se ei oo pelkkä paino, vaan joku sellainen jännä liika tietoisuus omasta kehosta, joka välittyy kuviin. Siis tietoisuus-sanalla tarkotan sellasta jännittyneisyyttä, tai miten sen nyt selittäis.. Oot kaunis ja vaikutat fiksulta, en osaa edes kuvitella miten ihana ihminen susta tulee kun paranet! Suunta on kohti parempaa vaikka se vaatii uskomatonta työtä ja ahdistusta.

    -E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se mörkö tosiaan kuiskii ja varmasti tulee tekemään sitä vielä kauan, mun vaan on oltava vahvempi. Välillä se ääni saattaa olla seurana koko lopun elämää, mun vaan pitää löytää oikea tapa suhtautua siihen.
      Kiitos kehuista :)

      Poista