keskiviikko 26. syyskuuta 2012

"Ja sä oot yks taistelutahtosimmista parantujista ketä oon koskaan nähnyt"

Mun terapeutin sanat kumautti tärykalvoa ja siirtyi simpukan kautta aivoihin ja jotenkin kummasti löysi tiensä sieltä suoraan sydämeen (joku on kerranut selvästi ihmisen bilsaa taas tänään). "Susta näkee kyllä sen että meet vaikka läpi harmaan kiven jos sitä tahdot, et oo ollu yhtään väärässä kun oot kertonut luonteestas". Niin- kyllähän mä sen jo tiesin mutta jotenkin tän ihmisen sanat merkkas ja kosketti silti paljon.

"Sä oot edenny jo ihan huimasti, vaikket niinkään vielä fyysisesti, mutta psyykkisesti"




Aamulla olen kauneimmillani


Oon tällä hetkellä ihan hurjan onnellinen. Mä nään itekkin itsessäni sen mitä näkee muutkin, ison eron. Oon tuonut kaiken sen mistä oon puhunut nyt toteutukseen. En oo jättänyt pohdintojani ja tietojani siitä mitä voin tehdä parantuakseni vain sanojen tasolle, vaan oon pistänyt ne toteutukseen. Avaimet oli mun käsissä, mun oli vaan uskallettava käyttää niitä. Ja tiedättekös, nyt kun oon sen tehnyt niin voin kertoa ettei tuleviakaan lukkoja tee enää niin pahaa avata. Oon päässyt kunnolla yli alkutakertelusta. Mä parannun vihdoin.

Puhuttiin tänään sairaalalla siitä miten en sais olla itseäni kohtaan niin ankara. En saisi syyttää itseäni siitä että sairastuin, tai tuntea vihaa itseäni kohtaan siitä että olen antanut anoreksian tulla minuun. Kukaan ei kysynyt haluanko sairastua, ei mulla ollut päätäntävaltaa. Silti kamppailen näiden ajatusten kanssa. Siitä miten olen menettänyt osan elämästäni vaikka en olisi halunnut antaa anoreksialle sekuntiakaan. Ja siitä miten parantuminen vie tällä hetkellä suurimman osan voimistani. Tiedän että minulla on tulevaisuus edessä ja niin paljon unelmia toteutettavana. Tiedän myös sen, että on asioita mitä olen menettänyt. Muutamat ystävyyssuhteet tuntuvat menneen poikki, toisaalta toiset taas ovat vahvistuneet entisestään ja uusia on syntynyt. En olisi halunnut menettää kuitenkaan niitä vanhoja, tekisin mitä vaan asiat korjatakseni, aina se ei ole kuitenkaan pelkästään itsestä kiinni. Elämä kuljettaa.. uskon että tällä kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Mua satuttaa ajatella sitä miten paljon mun läheiset, varsinkin perhe, on kärsinyt anoreksiani takia ja miten paljon meillä on vielä yhdessä kestettävää. Tunnen syyllisyyttä..Onko muut kamppaillu tällasien tunteiden kanssa? Neuvoja eroon pääsemiseksi tai edes kaiken lieventämiseksi?



Eilen olin lähössä Viljon kanssa kävelemään, se sai hienosti kierrettyä hihnansa mun jalan ympärille ja kompastuin upeessa kaaressa meijän kivirappusiin. Herkimmät silmät kiinni än yy tee nyt. Sain polveen kauheen lommon ja nyt se lepää sideharson ja pumpulikerroksen alla. Viljo koitti naureskellen lohdutella vieressä- "ei sattunu, ei sattunu"- juu eipä.







Tänään oon sitten tosiaan sairaalalla käynyt, lueskellu kemiaa ja biologiaa, kävelly tuolla jo kovin kylmäntuntusessa syysilmassa ja koittanu nauttia nopeemmin pimenevistä illoista.

Odotan jo kovasti että saan naiselliset muotoni takas. Törröttävät luut piiloon, ranteen paksusen olkavarren normaaliks, luurankomaisen ulkonäön pois ja jotain muutakin kroppaan kun pelkkää luuta ja nahkaa.

Ai niin, ensimmäiset nutrdirinkit on myös tullut juotua, eikä tehnyt edes pahaa. Ne on se mun lääke tällä hetkellä.
Tänään oon nauttinu lounaalla kanariisi-wokkia ja päivällisellä jauhelihakastikketta sekä perunoita. Pelkäsin, että alan kompensoida ruokailuilla noiden nutrien takia, mutta pystyin hyvin pitään sairauden poissa ja luottaan niihin kehon tuntemuksiin. Voin kertoa että ruokaa on mennyt alas taas paljon, mutta se kertoo vaan yhestä asiasta; mun kroppa haluaa korjata itsensä ja päästä tasapainoon. Mä teen kaiken, jotta pystytään pelaan sen kanssa yhteen, en aijo enää koskaan toimia väärin sitä ja itseäni vastaan.


Siinä nyt vähän tän päivän kuulumisia. Kiitos teille kaikille lukijoille jotka ootte auttaneet ja ohjanneet mua, sekä tsempanneet vaikeina aikoina. Teistä on ollut hurjasti apua ja tiedän että on myös tulevaisuudessa. Oon onnekas ihminen, koska oon saanut tälläsen tukiverkoston omakseni! Toivottavasti myös te saatte mun kirjotuksista jotain ittellenne.
Piti vielä kysellä tästä liikunta-asiasta. Te joille pakkoliikunta on ollut osana sairauden kuvaa- kuinka kauan kului että pystyit oikeasti antamaan itsellesi luvan vain olla ajattelematta sitä tippaakaan. Millon pystyit aloittamaan urheilun taas ja tuntemaan siitä aitoa hyvää oloa jälleen? Nämä kysymykset pyörivät myös tällä hetkellä päälimmäisenä ajatuksissani.


21 kommenttia:

  1. auts oivoi sun jalkaparka :( <3

    paljon tsemppiä!!!!!! Mä USKON SUHUN TODELLA ja ihannoin sua psyykkisesti, olet vahva, pysy tuossa. Autat varmasti meitä muitakin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niiiin ja voi mun housuparat :D

      Paljon tsemppiä myös sinne, on ihana kuulla tollasia sanoja, kiitos :)

      Poista
  2. En voi kuin ihailla positiivisuuttasi rankan ajan keskellä:) Tiedän, että parannut, oon siitä satasella varma, sen verran vahva neiti olet. Päivä päivältä mennään kohti parempaa:) Oikein paljon tsemppihaleja sulle<3
    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi anna, kosketit sun kirjotuksella mua kovasti <3 Toivottavasti sunkin elämä on lähteny rullaan hyvin lukion jälkeen! Kaikkee hyvää jatkoon oot ihana :)

      Poista
  3. Tuohon pakkoliikunta-juttuun en oikeastaan osaa vastata. Olin muutaman viikon totaalisessa liikuntakiellossa, jolloin oli tosi pahat vieroitusoireet. Kun sain taas aloittaa liikkumisen, se oli edelleen pakonomaista ja joku muu laittoi mut liikkumaan kuin hyvänolontunne. Syksyn tultua jotenkin vain aloin enemmänkin nauttia lenkkeilystä ja liikunnasta, en tiedä miten siinä niin kävi, mutta luulen että ruokavaliolla oli merkityksensä asiaan. Kun ruokailu alkoi sujua paremmin ja rennommin, uskalsin enemmän, alkoi myös pakkoliikunta-ajatukset hävitä. Tuntuu, että jotenkin vain "ajauduin" pakkoliikunnan vähentymiseen. En koe että pakkoliikunta on vieläkään kokonaan loppunut, sillä luulen että tulisi syyllisyydentunne jos lenkin jättäisin väliin, mutta itse lenkillä ei ole sellainen "juokse läski, nyt lujempaaaa" fiilis :D

    Tuohon ystävyys - ja perheasiaan. Mulla on ollut samoja fiiliksiä, että oon aiheuttanut hirveästi huolta ja murhetta läheisten keskuuteen. Myös muutama ystävyyssuhde on totaalisesti katkennut. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella, että olen onnekas kun on kuitenkin niitäkin ihmisiä, jotka pysyvät vierellä vaikeista ajoista huolimatta. :-)

    Tsemppejä paljonn <3

    VastaaPoista
  4. Osaksi sun blogin myötä oon alkanut ajattelemaan enemmän myös omaa tilannettani ja itseäni uudessa valossa. Heivasin juuri vaa'an pois näkökentästä vanhempien makkarin kaappiin ylimmälle hyllylle - poissa silmistä, poissa mielestä. Olen sitä vain jotenkin alitajuntaisesti punninnut itseäni päivittäin ja nyt parin vaakavapaan päivän jälkeen huomaan, ettei se vaaka tuo elämääni kuin turhaa päänvaivaa ja turhia lukuja. Mitä väliä sillä numerolla on, oli se sitten 45 tai vaikka 52. Kyllä se peili kertoo enemmän kuin vaa'an numerot. En enää aio käydä vaa'alla kuin ehkä joskus kerran vuodessa. Kyllä se paino pysyy samoissa lukemissa kun peiliin katsoo ja keho kertoo.
    Vaikka mulla ei varsinaista ruokaongelmaa ole ja syön normaalisti, on tuo kalorilaskenta ollut mun päässä jo piiiiitkän aikaa ja vihdoin pyristelen siitä nyt todenteolla eroon. Niinkuin sinäkin sanot, haluan kuunnella kroppaani ja jos tekee mieli syödä leipää vaikka tunti sitten olisi syönyt, syön, enkä mieti kaloreita tai kuinka se nyt paisuttais mut lihavaksi. Olen pari kertaa onnistunut hetkellisesti tässä mutta aina se palaa takaisin. Toivon, että nyt olen tarpeeksi vahva mentaalisesti vaientamaan sisäisen kalorilaskurin. Ei paino tai kalorit määritä minua enkä ole parempi ihminen niitä tarkkaillessani, päinvastoin, kulutan turhaa energiaa epäolennaiseen. Ei tämä ole rakettitiedettä, järkevällä syömisellä ja sen tiedostamisella on suurempi merkitys kuin jollain luvuilla. Numerot ovat aina numeroita ja ne ei kerro kaikkea, keho kuluttaa muutenkin eri ruokia eri tavalla ja eri päivinä. Niinpä luotan kehooni ja syön kun siltä tuntuu ja järkevästi mutten turhan kontrolloivasti. Jos jonakin päivänä syö enemmän kun tekee mieli niin kyllä seuraavana päivänä kroppa kompensoi automaattisesti sen näläntunteen kanssa että hei, tänään en tarvitse niin paljon polttoainetta.
    Tämä nyt oli tämmöinen verbaalinen aivopieru mutta oli pakko jakaa tämä sun kanssa. Vähän tietty tuntuu jotenkin jännittävältä jättää kontrollointi tai vähentää sitä unohtamalla turhat luvut. Suorastaan pelottaakin. Mitä jos en kohta olekaan enää tyytyväinen itseeni ja olen löysä? Niin.. tuskimpa, mutta muutos on aina vaikeaa vaikka se onkin omaksi parhaaksi ja vaikka paino tästä muutamalla kilolla nousisikin, olisin silti hoikka, vain vapaampi. Äh, hitto jotenkin tuntuu vaikeelta kirjotella tästä ja sisäinen kalorilaskuri on vaikea jättää taakse mutta mitä minä menetän? Sano sinä se. Lohduttavia sanoja?
    Tiedostan kyllä itekin että koska olen alipainoinen reilustikin, ei parin kilon painonnormalisoituminen ihan tavallisella normaalin naisen syömisellä olisi pahitteeksi, pelkään hyväksynkö itseni edelleen. Tai jatkaako se paino nousua ja mihin asti tai huomaanko yhtäkkiä peilistä että naamani on tosi leveä ja jalat paksut? Toisaalta koska treenaan ja haluan lihaksia, ei paino kyllä läskiä olekaan ja tuskin sitä edes huomaa.
    Noniin nyt lopetan ja huh, olipa vaikeeta ja ärsyttää kun on niin itsekriittinen ja välillä julma itseään kohtaan mieleltään. Ja myös menkkojen puuttuminen mietityttää, tosin kun vielä normaalipainosena lopetin e-pillerit joita söin pitkään putkeen ilman taukoja, ei menkkoja enää sen jälkeen kuulunut eikä ole kuulunut pitkiin aikoihin. Toisaalta en niitä kaipaa mutta voisi ehkä harkita jotain hormonihoitoa kun noi hormonit taitaa olla sekaisin, mistä lie johtuen. Kommentoi tähän jotain piristävää, käyn omille hermoilleni kun tekisi mieli vaan kirjottaa koko elämä tähän mutta se nyt ei sua varmasti kiinnosta. Nyt lopetan. Eiku nyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peukku pystyyn tälle viestille!!!:-)

      Poista
    2. Laura,

      ihana tietää että mun blogi on saanut sut tekemään tollasen päätöksen! Meet ihan oikeeseen suuntaan, enkä vois olla ylpeempi valinnastas :) Sun kroppa ite tietää missä painossa sen on paras ja asettuu siihen kyllä ihan ittestään, ilman vaa'an jatkuvaa tarkkailua ja kontrollointia luvuista, joilla ei loppujen lopuks oo merkitystä. Niin kun sanoit, mitä väliä on näyttääkö se sen 45 vai 52, uskon että sä voit paremmin ja näytät kauniimmalta kun saat muutenkin hinattua sitä lukemaa hiukan ylöspäin :) Normaalisti naisella oma biologinen BMI löytyy sieltä jostain 21-23 tienoilta. Tosi harvalla se on sen alempi, eikä ihmisen kuuluis sitä sillon siellä pitää. Keho ei nimittäin sillon oo terveessä tilassaan ja se aiheuttaa paljon ongelmia niin psyykkisesti kuin fyysisestikkin.

      En osaa itekkään sanoo lähteekö mun päästä toi kalorilaskuri kokonaan pois kun se on niin kovaa kerran kiinni jäänyt. Toisaalta mä oon oppinu jo aika hyvin vältteleen sitä.. Okei tiedän ruoka-aineiden energiasisällöt mutta kuuntelen silti kehoani. En anna anoreksian päästä valtaan ja ala jälleen rääkätä itseäni sen takia. Niin kun jo sanoitkin nälkä kertoo siitä että elimistö kaipaa rakennusainetta. Eikä sillon saa antaa sairaudelle tilaa väittää vastaan, ei se oo tervettä. Anoreksia ei tiedä tarviiko sun maksa just sillon tiettyjä ravinteita solujensa uusimiseksi, kyllä se on keho jota tässä asiassa kannattaa noudattaa.
      Kaikki sun ajatukset on niin oikeita, mutta tiedän että silti niiden ajatuksien mukaan eläminen ja viisaan mielen noudattaminen on välillä ylitsepääsemätöntä ahdistusta aiheuttavaa. Ajan kanssa tiedän että se alkaa kuitenkin helpottaa, ainakin mulla on alkanut, vaikka en väitä että juttu toimisi kuin ruusuilla tanssi. Vielä on paaaljon tehtävää.

      Mutta jo toiseen kertaan; oon tosi ylpee tosta sun päätöksestä! Nyt annat kroppas ettiä itselle sen biologisen normaalin, ei se tuo sulle muuta kun onnea. Susta ei varmasti tule löysää ja voisinpa väittää että oot entistä tyytyväisempi ittees kun pelaat kroppas kanssa yhteen. Se pääsee tasapainoonsa, jolloin mielikin hakeutuu siihen automaattisesti. Ois järjetöntä kamppailla vastaan. Susta tulee vaan elinvoimasempi, elämänilosempi, vapaampi ja ennen kaikkea terveempi. Tällä hetkellä et ole siinä tilassa missä sä voisit hyvin, eikö olis aika kuunnella kehoa ja korjata se? Miks sä haluat käyttäytyä itse itseäs kohtaan epäoikeudenmukasesti? Miks sä haluaisit elää elämäs miettien tollasia asioita, vaan siks ettet uskalla luottaa omaan kroppaas? Ei se oo elämän arvosta elämää. Todellista kontrollia on se että uskallat kuunnella sun kehon ohjeita! :)

      Kuten hyvin tiedät ei se paino ikuisesti nousuaan jatka vaikka jokaisella anoreksiaa sairastavalla toi mielikuva taitaa kummitella. Kyllä mullakin, ihan koko ajan ja edelleen, mutta mä en kuuntele sitä. Ei kellään aikuisella naisella biologinen normaalipaino ole 200 kilon tietämissä, mutta ei myöskään 40. Keho etsii itse sopivan, ja pysähtyy oikeaan kohtaan :) Muillakin parantuneilla on näin tapahtunut, miksi sä tai mä oltaisi poikkeuksia? Niin- ei me olla.

      Nyt vaan valtavasti tsemppiä! Ihana kun jaoit ajatuksia mun kanssa, kyllä tää tästä <3

      Poista
    3. Niin ja elina todellakin peukut pystyyn :) Mä en oo aijemmin lueskellu sun blogia, eksyin sinne äsken, mutta en kerennyt vielä paljoo uppoutumaan. Vaikutat kuitenkin kovin ihanalta ihmiseltä ja jään mielelläni sun juttuja seurailemaan. Toimit mulle ihan valtavana motivaation lähteenä, kiitos siitä :)

      Poista
    4. Voi vitsi, ihana kuulla:))

      Poista
    5. Elina, löysin myös blogisi ja sekin inspiroi mua suuresti, oot niin kaunis ja terveennäköinen, mutta silti hoikka.
      Tosiaan oon kerran päässyt tästä eroon, mutta silloin en kuunnellut kehoani vaan söin yli tarpeiden ja menin sinne normaalipainon ylärajoille, joka osittain pelottaa, että mitä jos näin käy taas. Mutta ei se niin mene, silloin mentiin ääripäästä ääripäähän, ruokavalio ei ollut terveellinen joten kroppakaan ei voinut muuta kuin kerryttää kiloja. Virheistä oppii ja aion pitää kontrollin yllä juuri Jennin sanomalla tavalla, kuunnellen kehoa järkevällä syömisellä, tietty nyt lihoo jos jokapäivä käy mäkissä ja se ei minua ainakaan onnelliseksi tee, terveellinen ja tasapainoinen ruokavalio tekee herkkuja toki unohtamatta. Ruoka on nautittavaa ja nykyään aion syödä ruokaa, en kaloreita.
      Kiitos tosi tosi paljon kannustavasta vastauksesta, tämä päivä on ainakin mennyt hyvin ja kalorilaskuri on vaiennettuna ollut, välillä se nostelee päätään mutta silloin ajattelen nopeasti jotain muuta tai hellittelen itseäni vaikka mielessäni tyyliin "hyvä laura, olet kaunis ja ruoka ei ole kaloreita".
      Tänään näin yhtä parasta pitkäaikaista ystävääni ja juttelin tästä mun päätöksestä ja hän oli tosi tyytyväinen, on siis pitkään seurannut mun taistelua omaa kehoani vastaan. Oli ihanaa purkaa tunteitaan jollekin, joka on niin sujut itsensä kanssa ja hyväksyy minut aina. Olen paljon onnellisempi ja ulospäinsuuntautuneempi kun mieli ei harhaudu turhanpäivisyyksiin. Vaatteet ja peili kertoo jos on tullut ylimääräistä, mutta treenillä ja hyvällä ruokavaliolla uskon, ei, tiedän, että suurin osa on lihasta ja kiinteytymistä. Terve ja uhreilullinen kroppa kunniaan, hoikka saa olla, mutta ei LAIHA.

      Olen niin iloinen kun jaksat kannustaa myös minua ja helpotti lukea viestisi kun se ei tuominnut minua. Kontrollifriikkiys ei ole kivaa ja se on meille (ex)-syömishäiriöisille enemmän sääntö kuin poikkeus. Kiitos tuhannesti ja hurjasti tsemppiä myös sulle - kohti hyväksyntää omaa itseään kohtaan ja kaunista normaalia kroppaa! :) <3

      Poista
    6. Tuli vaan tuosta ääripäästä toiseen menemisen pelosta mieleen ravitsemusterapeutin sanat minulle. Vaikka päästäisi irti kontrollista, eli juurikin kaloreiden laskemisesta ja ruoan miettimisestä, ei se tarkoita, että pitäisi alkaa syödä jotenkin epäterveellisesti. Jos ruokavalio on kunnossa ja syö yleisterveellisesti ja tasaisesti pitkin päivää, on melkein mahdoton lihota. Esimerkiksi et vain pysty vetämään omenoita välipalaksi niin paljon, että niistä tulisi riittävästi energiaa painonnostoon - vatsalaukku ei vaan vedä niin paljon! Sitä paitsi, jos vetäisikin, et takuulla kykenisi syömään päivällisellä jälleen yli kulutuksesi, jättisatsia lämmintä ruokaa (normaalin ruoan energiatiheys vrt. herkkujen. Herkuilla herkutellaan, ei syödä nälkään). Aliravitsemustilassa asia on tietenkin aivan erilainen, silloin on pystyttävä;)

      Poista
    7. Elina: Näinpä juuri, kyllä tässä painonnosto vaiheessakin on kovin monta kertaa tullut todettua että ei se normalisoiminen todellakaan helppoa ole, ongelma on ainakin mun kohdalla ollut aivan täysin päinvastanen. On tässä kuitenkin jo puolisen vuotta painoa nousemaan koitettu saada(tosin on siellä ollu paljon joukossa sitäkin että alku takkuili ihan sairauden vallan takia). Toki jokainen on yksilö ja toisilla alkaa syystä tai toisesta jo normaalia pienemmälläkin syömisellä paino nousta, mutta kyllä keho löytää sen oman normaalinsa kun siihen antaa sille mahdollisuuden :)

      Poista
    8. Elina, tuo onkin juuri se pelko, että ruokavalio jotenkin tiedostamattomasti muuttuisi epäterveelliseksi kun kaloreita ei laske ja ei syö niin orjallisesti tiettyihin kellonaikoihin, tiettyjä määriä tms. Sekin oli mun yksi ongelma, en kuunnellut nälkää pahemmin vaan katsoin kelloa.
      Nyt olen kuunnellut nälkää ja aika hyvin se ilmoittaa milloin olis hyvä syödä ja päivässä tulee syötyä 3-6 kertaa mikä on täysin normaali hyvä rytmi. Vai onko? En tietty päästä nälkää mitenkään superhyperkovaksi, jolloin annokset pysyy normaaleina. Ja samoja ruokia syön, enemmän vaan kuuntelen mitä oikeasti tekee mieli ja mitä keho tuntuu tarvitsevan. Ja herkkuja silloin tällöin tai vähän useamminkin mutta kohtuus kohtuus, yleensä mulla ei tee mieli kuin joitain tiettyjä juttuja ja jos ollaan kylässä niin kyllä silloin kahvin kanssa jälkkäriksi maistuu jokin makea herkku.
      Hitto toi sun viesti jotenkin sai mut tuntemaan itteni nyt taa huonoksi tai jotenkin että lipsun ja tää olisi huono asia. En tiiä mistä tollaset vibat tuli mutta tulipahan kuitenkin.
      Et varmaan tarkoittanut mitää pahaa ja tiedostan itsekin että juurikin yleisterveellisellä syömisellä ei se paino räjähdä tai mitään. Se vaan voi tulla että kun kontrollista päästää irti, ajattelee, että nyt voin syödä ilman omantunnontuskia mitä vain. Mutta siinä on tosin se erotus tähän minun tilanteeseeni se, että yleensä tollasissa tilanteissa ei kuunnella enää sitten kehoa vaan vain mielihaluja. Keho on tärkein ja mielihalut tulee sitten kakkosena vaikka tietty niitäkin kuuntelen jatkuvasti mutta kaikesta hyvästä saa myös terveellisen vaihtoehdon.
      Nyt ajatuksenjuoksu menee jossain toisessa universumissa ja häkellyin tuosta viestistä. Mutta niinkuin sanoin, virheistä oppii ja kun syö järkeviä ruokia ja monipuolisesti niin se on hyvä.
      Ei saa laittaa tollaisia viestejä kun sekottaa pään niin rankasti, niin haavoittuvaiseksi tulee kun antaa ison osan itsestään :)

      Poista
    9. Tarkoitin juurikin sitä mitä olet tekemässä: kuuntelemassa itseäsi:-) Tarkoituksenani oli vain muutamilla faktoilla lievittää sun pelkoa siitä, että syöminen riistäytyy käsistä, menee ääripäästä toiseen, kuten itse sanoit. Normaalia ruokaa syömällä (ja herkkuja normaalisti syöden) ja itseään kuuntelemalla ei voi tapahtua mitään, se oli mun pointti. Mun mielestä hyvä lähtökohta (jos syöminen on vähän hukassa) on aloittaa syömällä 5 krt päivässä ja pitämällä joko päivittäin pienen herkkuhetken tai sitten muutaman kerran viikossa kunnolla.
      Mä olin muuten aikoinani itse hyvä vääntämään kaikki minulle selitetty ihan nurinkuriseksi - älä sä vaan sorru samaan, heh:) Tosin taisin ilmaista edellisessä viestissä itseäni vähän huonosti, anteeksi!

      Poista
    10. Lisäyksenä vielä, että jos näläntunteet ovat rehelliset ja ne ovat ihan normaalit (anoreksiaa sairastaneilla usein hukassa) niin ei mitään ongelmaa: anna mennä tyttö! Syö, nauti elämästä, elä!:)) Eiks niin?

      Poista
    11. Kiitos Elina, toi helpotti kun vähän selvensit pointtia! Juuri näin aion tehdä, syödä näläntunteen mukaan ja pitää hyvän tasapainon ja monipuolisuuden ruokavaliossa, rennolla hyvällä syömisellä, ei yliterveellistä tai epäterveellistä vaan jotain siltä väliltä. Kiitos sulle ja kiitos paljon tuesta!<3

      Poista
  5. Sun tahdonvoimaasi ei voi muuta kuin ihailla, enkä lainkaan yllättynyt terapeuttisi sanoista. Olet älyttömän tsemppaava ihminen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tälläset sanat saa kyllä aina hymyn huulille, kiitos! :)

      Poista
  6. Ai kamala tuo sinun polvesi!
    Ihanasti sanoi tuo terapeuttisi. Todella upeaa että sinä olet motivoitunut. Älä anna anoreksiamörön voittaa tätä taistelua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No älä muuta sano :( Toivottavasti se paranis pian, aika karun näkönen edelleen..
      En todellakaan anna ja tiedätkös mitä, säkään et saa antaa. Anoreksia ei ansaitse yhtäkään uhria itelleen lisää. Tsemppihalit <3

      Poista