tiistai 11. syyskuuta 2012

Ensimmäistä kertaa ilman desimittoja

Voisin tiivistää tän postauksen tunnetilan ainoostaan yhteen sanaan; vapaus.
Mä tunnen että oon vapautunut, se sama vanha Jenni. Voisin melkein itkeä, koska oon niin valtavan onnellinen.



Tänään oon hoitanu ruokailuni ilman desimittoja ja päinvastoin kun voisi olettaa tunnen olevani nyt paljon kylläisempi, eikä nälkä oo jäänyt aterioitten jälkeen kutkuttelemaan. Anoreksia oli rajotuksia, aikatauluja, just tiettyjä desi- ja grammamääriä sekä lukemia. Kaikkea sitä mikä ei normaaliin, kehon singnaalien mukaan sujuvaan syömiseen kuulu. Ateriasuunnitelma kannatteli kaikkia näitä mukana, joten en tavallaan päässyt vapaaksi. Syöminen oli yhä kontrollia, siitä oli vapautuneisuus tai normaalius kaukana.
Tiesin että mun pitää päästää irti, tiesin sen alusta alkaen kun listan käteeni sain. Mutta vasta nyt se oon uskaltanu tehä ja voin sanoa että tää tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Päätin kuitenkin varmistaa ettei sairaus pääse ottamaan liikaa valtaa nyt kun en enää suunnitelmaa niin paljoa seuraile. Välipalat, iltapala ja aamupala rakentuvat aikalailla edelleen samoista komponenteista. Syön sen 6 kertaa päivässä, eli ihan kokonaan suunnitelmastani en ole luistamassa. Tiedän kuitenkin että tämä nykyinen menettely tapa on paras- se on tie parantumiseen.

Mä herään joka aamu eilistä vahvempana. Vihdoin tunnen että tää kaikki taistelu, ahdistus ja tuska on ollut vaivan arvosta. Alan saada kiinni elämästä.



Vapautuneisuus ruokailujen suhteen on levinnyt myös muualle, en tunne enää pakkoliikunta ajatuksia. Muutkin rituaalit on alkaneet hellittää, eikä kaiken pidä olla enää niin kontrolloitua ja kaavamaista. Opettelen pienin askelin elämään hetkessä. 

Tiedän että osan korvaan saattaa kuullostaa hölmöltä mutta tein myös yhden vaatimattomalta tuntuvan, mutta päässäni suuren valinnan tänään. Mun teki mieli aterian jälkeen pureskella yks purukumi. Oon jostain ihme syystä kieltäny itseltäni myös purkan, tätä on jatkunu se puolisen vuotta, mutta tänään päätin että hitot mistään purkka kielloista. Se on vaan hyväks mun hampaille. Ja oli muuten paras purkka koskaan!

Kiva kuulla että tykkäsitte muuten videosta, jatkossakin niitä aijon väsäillä. Tosiaan nopeempaa välillä sitä kautta päivitellä kuulumisia kun tälläin kirjottamalla. 
Heipat myös kaikille uusille lukijoille, uusia silmäpareja on aina mukava saada parantumisen tueks lisää!

13 kommenttia:

  1. Hei! Äskeinen kommenttini ei tullut perille ja kun niin pitkästi kirjoitin!!
    Löysin vasta äskettäin blogisi ja halusin heti kommentoida sinulle. :)
    Halusin vain sanoa, että olen todella ylpeä näistä sun edistysaskeleistasi! Vaikka ei tunnetakaan, itse vuodesta 2007 vuodesta asti anoreksiaa sairastaneena tiedän, miltä saavutukset tuntuvat. :) Nyt olen tosiaan jo paremmassa kunnossa, vaikka välillä on huonompia päiviä niin plussalla silti ollaan!
    Kannustaisin sinua silti kuuntelemaan omaa kroppaasi yhä enemmän ja oikeasti nostamaan sen painon siihen normaaliin, silloin vasta kykenet tekemään psyykkistä työskentelyä sairauden kanssa. Vaikka aiemmin ajattelin kuten sinä ja ehkä jopa että: "jos nostan painoa tällai rauhallisesti, niin ehkä totun kroppaani.." jne. niin totuus on että jotain radikaalia on tehtävä. Muuten ei siitä möröstä pääse. Toivon, että laitat sille nyt oikeasti kampoihin ja nostat painoa. Se ahdistaa, tiedän. Mutta se ahdistaa sitä ANOREKSIAA, ei sua. Sulla on normaalipainoisena elämä, jonka anoreksia haluaa sulta viedä. Älä anna sen tehdä sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluan päästä normaalipainoon, haluan mun naiseuden takas. En jaksa katsella peilistä luurankoa tai olla kykenemätön istumaan lattialla koska luut eivät sitä kestä. Oot oikeessa, painon pitää nyt normalisoitua ja sitä kohti mennään kovaa vauhtia :)

      Poista
    2. Ainiin, paljon tsemppiä sinne ja haleja myös! :) Oon onnellinen että oot pääsemässä tästä irti ja selviämässä voittajana.

      Poista
  2. Jes! Ihanaa lukea onnistumisistasi! Tsemppaa myös minua. Itselläni osastojakso edessä ensiviikolla. Ja menen sinne pääosin positiivisin mielin; haluan muutosta, haluan PARANTUA!
    Voimia sinulle jatkoakin ajatellen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hieno juttu että oot ottanu osastojakson tolla asenteella vastaan! :) Paljon voimahaleja parantumiseen, kyllä tästä selvitään vielä, me molemmat!

      Poista
  3. Moikka! Olen lueskellut blogiasi anonyyminä ja nyt kommentoin ensimmäistä kertaa:) Haluan nimittäin KIITTÄÄ SINUA! Olet niin parantumismyönteinen, että olet saanut minutkin ymmärtämään, että haluan olla terve. Anoreksiaa ei mulle ole koskaan diagnosoitu, mutta nyt noin puoli vuotta olen syönyt ihan älyttömän vähän ja laihtunut 10 kiloa. Olen koko ikäni ollut todella alipainoinen (bmi max 16, nyt hädin tuskin 12). Eilen tein suuren päätöksen - alan syömään kunnolla. Päätöksen teosta ei siis ole kauaa, mutta ainakin se on pitänyt ja aion sen pitää. Vatsani tulee ruokailujen jälkeen kipeäksi, koska se ei ole tottunut suuriin ruokamääriin, mutta siitä huolimatta aion syödä. Herkkuja ja arkiruokaa. Ihan kaikkea. Haluan terveeksi niin kuin sinäkin haluat ja kun luen onnistumisistasi, haluan itsekin onnistua.

    Tiedän, aika sekava kommentti, mutta pointti oli, että kiitos kun tuit tietämättäsi päätökseni tekoa ja kiitos myös tulevasta avusta ja tsempistä, jota tiedän sinulta saavani. Me onnistutaan kyllä! Tai ainakin sinä onnistut:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa anonyymi!!!!!!! Upea ja rohkea päätös! Lupaan ja vannon, ettet tule katumaan :) Muista, että jokainen paranee omalla vauhdilla. Mutta älä jää hetkeksikään junnaamaan paikoilleen. Jos ei parantuminen etene ja takapakki alkaa olla liian suurta, hae tukea ja apua. Paljon voimia matkalle elämään!

      Poista
    2. Kuules sait mulle just onnenkyyneleet silmiin :') Ihan mahtavaa että mun blogi on voinut auttaa jotain saman kanssa kamppailevaa, se merkitsee mulle enemmän kun osaan edes kertoa.
      Nyt vaan painat täysillä eteenpäin, et anna anoreksialle mitään valtaa ja taistelet ittes voittoon! Muista että apua on saatavilla jos yksin tuntuu liian vaikeelta.
      Tsemppiä ihan hirveesti jatkoon <3 Sulla on aivan samat lähtökohdat parantua kun mullakin :)

      Poista
  4. Hienoa Jenni! Juuri näin sun täytyykin tehdä; kuunnella omaa itseäsi ja omaa kehoasi.
    Minäkin olin asettanut itselleni jonkinlaisen purkka-/kurkkupastillikiellon, mikä nyt tuntuu ihan älyttömältä. Ne purkan pari kaloria on niin minimaalisen pieni energiamäärä, ettei se näy eikä tunnu yhtään missään. Joten seuraa mielihalujasi hyvillä mielin, vaikka olisi kyse jostain muustakin kuin pelkästä purkasta.
    Oot päässyt ihan valtavasti eteenpäin <3

    Ja sinulle Anonyymi 15:25!
    Ihanaa, että olet löytänyt tästä blogista toivoa! Samoin minun kohdallani :-)
    Tottakai myös sinäkin onnistut, mikäli tahtosi on tarpeeksi vahva. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet jaksa yksin taistella syömishäiriötä vastaan, niin älä epäröi pyytää apua! Voimia sinulle! <3

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hetkessä on kieltämättä tapahtunu tosi paljon. Tajusin että mä vaan hukkaan aikaani, pitkitän parantumista, viivyttelen elämän alkamista ja tuhoon itteeni. Keho ei kestä kauan tässä tilassa. Osittain mun läheiset oli isona apuna tän tajuamisessa, mutta lopulta kaikki lähti ittestäni. Mun on vaan otettava niitä askelia eteenpäin tuskan ja taistelun kautta. Mutta lopulta se on tie siihen elämään :)

      Poista
  5. Muakin melkein itkettää, kun luen tätä. Mä todella haluan tsempata sua eteenpäin. Koska täydellinen vapaus oottaa sua vielä! <3

    VastaaPoista