keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kertokaa joku että tää kaikki oli vaan unta

Päivät on sujuneet ihan hyvin, osastolla olo alkaa oleen jo tuttua eikä päivät täällä tunnu enää niin oudoilta. Alun kauheet ahdistuksetkin ovat jonkun verran helpottaneet.
Tänään kuitenkin todellisuus iski taas vasten kasvoja- se miten pitkä matka mulla vielä on normaalipainon alarajoillekkin, se miten paljon vaivaa mä sinne päästäkseni joudun näkeen. Mä vaan haluaisin että kaikki ois jo ohi. Voisin sanoa että sairastin anoreksiaa ja selvisin siitä. Haluisin elää normaalisti, syödä ilman listoja ja unohtaa kaikki kalorit. Siihen on kuitenkin vielä matkaa ja itselle vaativana haluisin kaiken tapahtuvan heti. On vaikeeta myöntää ettei se ole mahdollista.



Toivosin että joku herättäs mut ja olisin se mitä olin ennen anoreksiaa. Että joku nopeuttas paranemisen kanssa taistelua antamalla sen taikapillerin. Miks anoreksia tuli mun elämään, vei multa sen kaiken ja nyt mun pitää kovin vaivoin hankkia kaikki takas. Ärsyttävintä on se, että parantuminen vie niin tajuttomasti aikaa. En haluis antaa mun elämästä sekuntiakaan.

Tänään oli hoitoneuvottelu ja lauantai-sunnuntai välisen yön oon varmaankin jo kotona. Testataan siis sitä miten pystyn siellä huolehtiin ruokailusta vai palaako asiat entiselleen. Se on tietenkin musta kiinni, mutta aijon pystyy siihen. Mulla on vahva tsemppi päällä.
Ravitsemusterapeutti suurentaa mun keittiöltä tulevia ruoka-annoksia ja laittaa muutenkin ateriasuunnitelmaa vähän uuteen uskoon. Huomenna nään siitä lopullisen version. Jänskättää kieltämättä kyllä vähän mitä tuleman pitää. Oon kuitenkin jo nyt täällä aivan ähky. Ja täys olo on se mitä anoreksia inhoo.

Mua pelottaa takapakit ja romahtamiset. En haluu kokee niitä enää vaikka tiedän että niitä on tulossa. Välillä on tuntunu että anoreksia koittaa koventaa otettaan ja sitten toisaalta taas että vihdoin se antaa periks. Kamppailen päässäni parantumisen ja sairauden välillä. Mun on uskallettava päästää irti. Kaikki on kyse uskalluksesta.

Päivittelen kuulumisia taas kun tiiän lisää, tällä hetkellä mun olo on jotenkin kovin tyhjä. Sanaton. Tuntuu etten saa ajatuksia puettua sanoiks.

6 kommenttia:

  1. Toimisiko se yö kotona hyvänä motivaationa? Kunhan jaksat vaan taistella (ja ihan varmasti jaksat!), koti odottaa ja pian olet taas siellä :-)
    Koita pysyä vahvana, vaikka se on vaikeaa! Ja ahdistuksesta; muistan miten minullekkin aina sanottiin näin: "Parantuminen valitettavasti vaatii sitä pahaa oloa ja ahdistusta. Ilman haasteiden ja pelkojen kohtaamista ei pääse eteenpäin." Koita muistaa toi, pidä se mielessä (varsinkin huomenna kun saat tietää ateriasuunnitelman muutoksista).
    Koitan lähettää täältä nyt tsemppiä sulle, toivottavasti tulee perille! :)

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä se varmasti tulee olemaan :) Haaste toisaalta, mutta varmasti palauttaa mieleen sen mitä varten mä taistelen ja parannun!

      Tsempit tuli perille ja noi sun sanat on tiukasti painettuna päähän, kiitos taas kommentista niina <3

      Poista
  2. Ihanaa, että sulla on noin hyvä tsemppi päällä ja halu parantua ! :-)

    ps. voisitko mahdollisesti tehä postauksen siitä kuka/mikä/miten/jtn:DD sai sut hoitoon tai hakemaan apua...? :D anteeksi, tuo ''hoitoon'' sana kuulostaa ihan hirveältä ):

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. siitä oon onnellinen itekkin :) ja juu pistetään korvan taakse, koitan jossain vaiheessa jotain tollasta keretä postaileen (:

      Poista
  3. Vitsi miten ihana kuva susta muru!:) Jenni sä oot niin kaunis, ja kaunistut vaan paljon entisestään kun saat painoa normalisoitua!<3 ja niinkun Niina sanoi, se koti odottaa kyllä, keskity nyt vaan ihan rauhassa paranemiseen. Kun hoidat nyt itses oikeasti kuntoon sulla on koko loppuelämä aikaa!:) ei siis kannata hätiköidä sen kotiutumisen jne kanssa, siitä seuraa vaan takapakkia. Pysy muru vahvana, tsemppiä!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos minni mutta sä oot ite kaunis, tosin tuhat kertaa kauniimpi sitten kun oot taas normaalipainon ja terve nuori nainen <3

      Oot oikeessa siinä ettei nyt auta kiirehtiä vaikka haluiskin kaiken tapahtuvan heti nyt. Se on valitettava totuus ettei anoreksiasta paraneminen vaan mee ihan niin..
      Tsemppiä sinnekkin, oot tehny isoja tekoja sun parantumisen eteen. Oon niin ylpee ! :)

      Poista