tiistai 7. elokuuta 2012

Elämää osastolla

Moikat täältä sairaalalta jälleen!

Tuntuu oudolta että osastoelämää tulee perjantaina jo kaks viikkoa täyteen. Ihan hurjan nopeesti aika on kyllä menny. Kyselitte siitä millanen ohjelma täällä meillä on ja täytyy sanoa, ettei täällä ohjelmaa ihan hirveesti ole. Yleensä keksin ite itselleni aktiviteetteja, mutta viikolla löytyy myös erilaisia ryhmiä joihin voi osallistua. Näitä on mm. saviryhmä, toimintaterapia, kuvaryhmä, leivontaryhmä ja liikuntaryhmä(johon tosin multa on pääsy kielletty).

Aamulla herätys on varttia vaille kaheksan ja siitä noin puolentunnin päästä me syödään aamupala. Syönnin jälkeen on aamukokous jossa kerrotaan näistä osastojen ryhmistä ja sovitaan mm. iltapalan tekijät. Lounas on ennen kahtatoista ja välipala noin kahen aikaan, päivällinen yleensä saapuu neljän jälkeen, iltapala on seittemältä ja mun myöhäisiltapala hiljaisuuden aikoihin eli kymmeneltä.



Yleensä kulutan aikani kattelemalla eri sarjoja netistä, opiskelemalla, lehtiä ja kirjoja lukemalla, korttia pelaamalla, puolentunnin kävely lenkillä, maalaamalla ja näin ees päin. Yllättävän hyvin tekemistä keksii vaikka joutuukin suljetussa tilassa oikeestaan melkein sen koko päivän viettämään. Lisäksi mulla käy toki kavereita, sukulaisia, perhettä ja muita läheisiä moikkaamassa. Siinä menee päivästä osa aina ihan mukavasti.
Siinä oikeestaan onkin kokonaisuudessaan se mitä mä täällä touhuan.

Mulla oli tänään aamuyöstä punnitus. Paino ei ollut onneks laskenut, muutaman sata grammaa tullut ylöspäin. Tietenkin painonvaihtelu näin pienellä välillä on ihan normaaliakin.. Oisin kuitenkin toivonut huomattavasti suurempaa muutosta. Oon syönyt aivan äärirajoillani, välillä ruokailujen jälkeen maha on ollut ihan kipeä. Ateriakoko on suurentunut kyllä huomattavasti edellisestä, mutta elimistöni vaatii tällä hetkellä kaiken sen energian mitä mahdollista on vaan saada, jotta voi korjata aliravitsemustilaa. En tosin ole vielä kauhean pitkään tätä uutta ateriakokoa noudattanut joten toivotaan että nyt kun se on niin painossakin tapahtuisi edistystä. Se on kuitenkin tärkeää elimistölleni ja terveydelleni.
Sydänkäyrässäni näkyy edelleen harvalyöntisyyttä, mutta siitä ei kannata nyt liikaa stressiä ottaa. Mistään kovin vakavasta ei ole kyse. Muuten suurinosa kaikista arvoistani on hyviä.

Pystyn syömään jälkiruokani nykyään itkemättä tai ilman ahdistusta. En enää tunne pelkoa esim jäätelöä kohtaan. Ongelma on se että makeat jutut maistuu suuhuni niin äärettömän pahalta. Sain tietää että anoreksiaa kärsivillä tämä voi kohdistua suolaseen, rasvaiseen tai makeaan. Joillakin kaikkiin, mikä on tietenkin se pahin tilanne koska mistään ruoka-aineesta ei enää osaa nauttia ja syöminen on kuvottavaa joka kantilta. Olen siis onnekas että nautin vielä osasta mauista. Pidän kaikista kasviksista, hedelmistä, marjoista, maitotuotteista kuten jugurtista ja juustoista, lihasta, kanasta, kananmunasta ja kalasta. Voin sanoa että ne ovat hyviä. 



Neuvottelin eilen ylilääkärin ja lääkärin kanssa tilanteestani, hoitojakson pituudesta täällä osastolla ja liikunnan määrästä. Tanssin aloittaminen minulta evättiin, ymmärrän perusteet vaikka se pahalta tuntuukin. Liikunta on ollut mulle rakas keino rentoutua ja saada hyvää oloa. Aivan kuten musiikkikin. Tuntuu turhauttavalta että se rajoitetaan aivan minimiin. Sama jos kerrottaisiin että saan kuunnella korkeintaan yhden kappaleen radiosta päivässä ja muuten se tulee pitää kiinni. Ulkoilumääriäkään ei nostettu vaan liikuntarajotukset pidetään ennallaan. Hyväksyn kuitenkin että tämän hetkinen tilanne on se mikä on.
Olen osastolla vielä tämän viikon niin kun alunperin olemme sopineet. Perjantaina on hoitoneuvottelu jossa tilannetta tarkastellaan uudelleen ja sovitaan jatkosta. Ylilääkäri ja lääkäri olivat myös sitä mieltä että osastojakson tarkoitus on nyt auttaa minut hyvään alkuun ja saada parantuminen kunnolla käyntiin. Kun tunnen olevani varma siitä että pärjään kotona siirryn avohoitoon.
Ensimmäinen viikko tuotti jo huomattavaa tulosta, kotona en turvautunut enää turvaruokiini. Söin uusia ruoka-aineita, enkä huijjannut mittailuissa. Haluan niin kovasti vain parantua. Painonnousukaan ei enää tuota kammoksuttavia ajatuksia pääni sisään. En pelkää että kaikki räjähtäisi käsiin, tähänkin asti edistys on ollut sen puolelta hidasta vaikka syön ihan älyttömästi. Oikeastaan haluan että normalisoitumista alkaisi tapahtua, en halua näyttää luurangolta.

Olen tehnyt yhden elämäni parhaista valinnoista osastolle tullessani. Ilman tätä anoreksia oisi ehkä vienyt minut. Suosittelenkin kaikille teille jotka kamppailette avohoidossa onnistumatta ja jos kaikki tuntuu junnaavan vaan paikallaan, edes lyhyttä osastojaksoa. Se avaa silmät. Tajuaa kuinka kateissa käsitys syömisestä anoreksian jäljiltä oikeasti onkaan. Ja niille jotka eivät ole ollenkaan avun piirissä- vaatikaa itsellenne oikeutta paranemiseen ja ammattiauttajiin. En olisi pystynyt tähän koskaan yksin vaikka sainkin ympäriltäni ihan hirveästi tukea ja tiedän että hyvin hyvin hyvin harva pystyykään. Ammattilaiset ovat aina ammattilaisia ja anoreksia on yksi rankimmista vastaan taisteltavista. Lääkäri kertoi että kunnollinen paraneminen kestää yleensä keskimäärin kuusi vuotta.



En usko että koskaan kadotan anoreksian ääntä sisältäni täysin. Opin päivä päivältä vahvemmaksi sen välttelemisessä. Toki toivon että vielä jonain päivänä saan elää kokonaan ilman sitä, mutta sen tiedän ettei se hetkessä tapahdu, ei edes vuodessa tai parissa. Haluankin opetella olemaan noudattamatta sairauden ääntä, sulkea sen pois korvistani.

Tulipas naputeltua yhtä sun toista. No ainakin saitte jotain kuvaa kuulumisista ja tämän hetkisestä tilanteesta. Voisin kysymyspostausta järjestellä jossain välissä, teidänvakituisten seuraajien määrä kun alkaa jo havitella sitä 150!



Mun halu päästä irti tästä sairaudesta on nyt huipussaan. Oon valmis päästämään irti ja taistelemaan oman elämäni puolesta.

26 kommenttia:

  1. Ihanaa kuulla hyviä uutisia, olen tosi onnellinen puolestasi! Voitat sairauden ihan varmasti! Sulla on nyt jo hyvä tsemppi päällä, mielen tasolla olet jo melko pitkällä :-)
    Parantumisessa se on parasta, että vähitellen se ankeus ja synkkyys katoaa ja tilalle tulee vihdoinkin aitoa onnellisuutta ja mielen ja kehon hyvinvointia. Sitä kohden siis ;)

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sellanen olo että psyykkinen puoli on nyt tällä hetkellä jo tosi hyvällä mallilla. Aliravitsemustilan korjaaminen tietenkin on varmasti vaikuttanu mieleen ja muutenkin kunnolla syöminen. Fyysinen puoli(painon normalisointi) tuntuu tulevan vähän jäljessä, mutta ajan kanssa. Painon ylös saaminen on ollut tosi vaikeeta koska mun elimistö käyttää kaiken saadun energian korjaamiseen, vaikka sitä tosi paljon tuleekin. Syön oikeesti isoja määriä osastolla. Mutta jossain vaiheessahan se alkaa sitten painonnormalisoitumisenakin näkyä, kunhan ensin sisältä tulee kaikki kuntoon :)

      Mä oon ollut paljon energisempi ja ajatus on kulkenut hyvin. Sairauden ääni on heikentynyt ja se on antanu mulle enemmän tilaa. Musta tuntuu pitkästä aikaa taas ihan omalta itseltäni.

      Sun kommentit on aina niin ihanan piristäviä ja kannustavia. Oot ihana ihminen <3

      Poista
  2. Mikä bmi? 13 max?
    Näytät pahalta :(
    Kroppasi on sekaisin jos paino laskee kaikesta huolimatta
    Ole kiltti ja jää kauemmaksi aikaa sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bmi on siinä viidentoista tietämillä. Mulla on hoitoneuvottelu perjantaina niin sillon selviää lisää

      Poista
  3. Sulla on hyvä asenne! Voimia <3

    VastaaPoista
  4. Asenne kohdallaan :)

    Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. "Pannaan lasi sen päälle, siten se selviää kylmästä yöstä." "Älä pane", sanoi Muumipeikko, "se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia"
    (Tove Jansson: Taikatalvi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihanat muumit <3 ollu pienestä asti lähellä mun sydäntä, en muistanukkaan että niillä oli näin hyviä elämänviisauksia

      Poista
  5. Kerroit kuluttavasi aikaasi mm. opiskelemalla, joten saanko ihan mielenkiinnosta kysyä mitä opiskelet; valmistaudutko lääkiksen pääsykokeisiin, vai oletko kenties kirjoilla jossain koulussa tällähetkellä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lääkiksen pääsykokeita varten oon fysiikkaa ja ihmisen biologiaa alkanut kertailemaan (:

      Poista
  6. voimia aivan hirveästi matkaasi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Samoin sinne, kyllä säkin selviät voittajana :) !

      Poista
  7. Voisitko tehä postauksen sun tänhetkisestä ateriasuunnitelmasta, siitä miten syöt osastolla? :)

    VastaaPoista
  8. Loistava, mahtava asenne! Jatka samaan malliin, tulen niin hyvälle mielelle kun sinulla on upea tsemppi päällä. :)

    -Anna

    VastaaPoista
  9. ''enkä huijjannut mittailuissa'' <- voisitko kertoa tuosta vähän tarkemmin jossain postauksessa ja siitä, että onko siellä ihmisiä, jotka yrittävät esimerkiksi liikkua ja rääkätä itseään salaa ja miten siihen puututaan ja mitä siitä seuraa? Ja onko siellä ihmisiä, jotka yrittävät esim. piilottaa ruokaa ruokailussa ja olla syömättä tms. Ja miten siihen puututaan?

    Ja sitten vielä olisi mukava saada postaus siitä, mikä johti siihen, että ns. jouduit (oikeasti: PÄÄSIT! :) ) tuohon avohoitoon.

    Siinä oli sekavaa tekstiä ja muutama postausehdotus, toivottavasti pistät korvan taakse. :) VOIMIA, JAKSAMISTA JA TSEMPPIÄ SULLE<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä miten paljon oot lueskellu mun blogia, mutta oon tosiaan tällä hetkellä nuorten psykiatrisella osastolla. Täällä ei oo mun kerroksessa muita syömishäiriötä sairastavia, joten kokemusta siitä miten he käyttäytyisivät ei valitettavasti löydy. Mun syömistä valvotaan ja välipalojen/aamu-ja iltapalojen teko katotaan ja tarvittaessa lisätään määriä yms. jos jättäisin vajaaks jotain.

      Pistän varmasti korvan taakse, voin vaikka tehdä postauksen tästä hoidon alottamisesta ja avunpiirissä olemisesta kun asiasta on muutenkin kyselty (:

      Kiitos kovasti<3

      Poista
  10. Voimia kovasti Sinulle :)

    - uusi blogisi lukija Veera

    VastaaPoista
  11. oot niin riutuneen näköinen, järjettömän laiha. kai sä tajuut sen itekki? tuhannesti voimia sulle anoreksian kukistamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruuminkuvani on edelleen hyvin vääristynyt, mutta palailee pikkuhiljaa raiteilleen. En itsekkään pidä törröttäviä luita kauniina, mutta en hahmota vielä sitä minkä kokonen oikeasti olen. Mutta askel askeleelta siinäkin tapahtuu muutosta, kun paino alkaa normalisoitua palaa ruumiinkuvakin yleensä oikeanlaiseksi :) Fysioterapia on myös tässä suunnattoman iso apu!

      Ja kiitos, kyllä mä tästä vielä selviän :)

      Poista
  12. Moikka! Hieno seurata, kuinka paranemismyönteisiä sun ajatukset jaksaa olla päivästä päivään, oon varma että onnistut pääsemään takaisin normaalielämään ja jätät anoreksiamörön taakse!

    Itse sairastin anoreksiaa ja muitakin syömishäiriöitä koko nuoruuteni, n. 8 vuotta, mutta muutaman 5vk:n osastojakson, ajankulun, terapian, läheisten, takapakin, jatkuvan taistelun ja lopulta itsensä hyväksymisen kautta paranin. Voin sanoa, että nyt 23-vuotiaana olen terve. Vapaa. :) Saan myös opiskella unelma-ammattiini, asua yhdessä kihlattuni kanssa ja hoitaa meidän puolivuotiasta ihanaa pientä poikaa.

    Luulisin, että ymmärrän edes jotain läpikäymistäsi tunteista ja että osastollaolo varmasti alkaa pitemmän päälle tosissaan ahdistaa. Haluaisin kuitenkin sanoa, että älä kiirehdi sieltä lähtemisen kanssa, sillä ainakin itselläni suurin "kriisi" oli painon nouseminen sinne lähelle normaalilukemia ja kotona ollessa niitä negatiivisia tunteita oli vaikea kanavoida oikein. Ja kun kerran on lähtenyt kotiin, niin on aina vaikeampi palata ossalle. Sen takia aina repsahdinkin uudelleen ja hukkasin vuosia elämästäni.. Vieläkin tietyissä elämänmuutoksissa, kuten raskauden aikana ja sen jälkeen täytyy pysyä tiukkana, ettei alkaisi syynätä vartaloaan liian kriittisesti. Mutta olen tajunnut, että anoreksia seuraa jollain lailla koko loppuelämän, muttei välttämättä hallitsevasti. Siitä pääsee eroon. :)

    Tahdon toivottaa kaikkea hyvää sulle ja valoa vaikeisiin hetkiin!

    - lukijasi Eve

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon tosi onnellinen sun puolesta. Siitä että oot saanu elämäs takas ja elät nyt perheellisenä naisena tehden just sitä mitä haluat. Hieno juttu että voitit anoreksian! Onnellisia tarinoita on aina niin kiva lukea, ne tsemppaa itseään jaksamaan.

      En kiirehdi osastolta lähtemisessä. Olen tehnyt itsellenikin selväksi että lähden sitten kun tunnen olevani valmis kantamaan itse vastuun ruuan tekemisestä ja syömisestä, siinä tippaakaan huijaamatta. Hyväksyn ajatuksen painonnormalisoinnista(haluan luut piiloon ja tulla terveen, hyvinvoivannäköiseksi) ja siitä että vaa'an lukema tulee välttämättä sen myötä kasvamaan. Ennen isompi lukema ruudulla ahdisti kun ajatus sen pienemmäksi ja pienemmäksi saamisesta oli niin syvästi päähäni juurtunut anoreksian takia. Nyt alan päästä tästä tunteesta yli joka on iso askel minulle kohti parantumista! Lisäksi tunnen psyykkisesti olevani tällä hetkellä jo todella pitkällä, fyysinen puoli on tullut perässä. En sano etteikö edessä olisi takapakkeja, anoreksiasta parantuminen kun tuppaa vähän sellaista olemaan, mutta olen valmis taistelemaan. Mä en aijo enää palata vanhaan.

      Uskon että anoreksia tulee olemaan myös aina osa mua, mutta opin välttämään ja hiljentämään sen. Toki toivon että joskus pääsisin kaikesta eroon, mutta tällä hetkellä se tuntuu olevan jossain kaukana tulevaisuudessa jos sielläkään. Sellainen tämä vaan sairautena valitettavasti on.

      Kiitos kovasti kommentistasi ja siitä että seurailet mun parantumista. Ootte tärkeä tukiverkko mulle! :)

      Poista
  13. Luin blogisi läpi eilen ja voi että miten paljon toivon (ja uskon siihen!) että parannut! Vaikutat niin ihanalta ihmiseltä, ei sun kuulu sietää tällaista!

    Iso hali ja paljon tsemppiä! (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi, samaa voin sanoa sulle :) Kyllä me tästä suosta molemmat itsemme vielä ulos löydetään!

      Tsemppiä sinnekkin <3

      Poista