maanantai 30. heinäkuuta 2012

sairaanpaha suklaavanukas

No nyt se on sitten kyllä varmistettu, en vaan enää koskaan opi nauttiin makeesta. Tänään jouduin kohtaan päivällisellä suklaavanukkaan ja hyi että. Inhosin sen makua... vielä tuplasti enemmän kun jäätelön. Lääkäri totes että se ei välttämättä koskaan tuu palautuun enää. Onnekas on siitä että pystyn kuitenkin joistain ruuista edelleen nauttimaan. Hyväksyn kuitenkin että tää kuuluu osastojaksoon, kun pääsen pois niin asiat muuttuu.

Parantumisen ja painonnormalisoinnin takia mä sen kuitenkin söin. Ja oon ylpeä. Hoitajat sano että musta selvästi näkyy se halu ja motivaatio parantua, mä teen kaikkeni nyt tän eteen. En aijo palata vanhaan.

Herkkuja en silti tuu koskaan syömään...historiani ja anoreksia on vienyt niistä sen nautinnon tunteen.




16 kommenttia:

  1. mutta hei onneks se ei kummiskaa sille haittaa mitenkää ettet syö herkkui=) tärkeintä on että syöt sitä kunnon ruokaa ja osaat nauttii siitäkin jossain vaiheessa sitte ! tsemiiii

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no ei toki ja sen takia mä niitä suuhun täällä pakon alla pistänkin.. pakko, että painoo saadaan normalisoitua. ainoo vaan ettei ne mulle oo "herkkuja", maistuu niin pahalta

      Poista
  2. Mulle tuli vaan sellanen ajatus että ehkä oot alkanu uskomaan tohon lääkärin kommenttiin liian vahvasti? Tai siis että vaikka nyt tuntuu ettet pysty koskaan nauttimaan herkuista niin onhan se kuitenkin mahdollista että joskus sekin tapahtuisi, vaikka siihen menisi pitkä aika. Tarkoitan vaan että jos olet valinnut sen kannan että herkut eivät ole sua varten niin et varmaan anna itsellesi ollenkaan sitä mahdollisuutta että voisit jopa pitää niistä. Eiväthän herkut ole tietenkään ihan välttämättömiä ihmiselle, mutta toki ne kuuluvat hyvin usein esim. sosiaalisiin tilanteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin siinä oot ihan oikeessa ettei koskaan pitäs sanoo ei koskaan. tämän hetkinen olo on kuitenkin tää, enkä usko että herkut tulee oleen osana mun elämää kun täältä osastolta vaan nyt ensin pois pääsen.

      Poista
    2. Omakohtaisena kokemuksena ja anoreksiasta toipuneena, voin sanoa, että koin itse tuon fiiliksen hyvin rasvaisten ruokien kohdalla.

      Esim. ennen sairastumistani rakastin munariisipasteijoita (siis niitä voitakinahässäköitä) mutta vuosia sairastettuani ja kaiken rasvaisen ruokavaliosta karsittua, mun makuaisti oli jotenkin tullut "ylivahvaksi" rasvan osalta ja kaikki vähänkin rasvainen maistui aivan överirasvaiselta. Mulla meni noin vuosi painon normalisoitumisen jälkeen, että noi munariisipastejat ja kaikki voitaikinassa oleva aiheutti edelleen oksennusrefleksi, mutta nykyisin mä taas rakastan niitä. Ihan sairaan hyviä :)

      Eli kyllä se makuaisti voi normalisoitua, kun myös henkinen ja psyykkinenkin puoli on normalisoitunut ja oot taas rauhassa totuttautunut monipuolisempaan ruokaan :)

      Tsemppiä!

      -Peanuts

      Poista
    3. Jep voi tosiaan olla että ajan kanssa asia tulee normalisoituun ja palaan suunnilleen ennalleen. Mistään leivoksista tai kakuista en oo kyllä koskaan tykännyt, joten niihin tuskin tuun ihastuun jatkossakaan. Sen sijaan jäätelöä ja karkkia oon kyllä herkkuina syöny, nyt niidenkin makeus tekee sen äklörefleksin.

      Mutta aika näyttää :) Onneksi karkit ei kuitenkaan elintärkeitä oo

      Poista
  3. Hienoa että sulla on noin kova tsemppi päällä! Myötäilen edellistä kommenttia..ja en halua olla mitenkään masentava, mutta kannattanee myös pohtia ajatusta siitä, että viettäisit osastolla pidemmänkin aikaa kuin 2 viikkoa. Sairaudella on sinusta kuitenkin niin vahva ote vielä ja takapakkeja tulee väistämättä ihan jokaiselle. Itse söin osastohoidon aikana reippaasti kaiken ilman mutinoita, joskus toki sairaus sai jokusen ruokamurusen "kadotettua" johonkin rakoon ja vaikutin ulospäin varmaan hyvinkin mallikkaalta ja vahvalta, mutta jokaisen hoitoneuvottelun päätteeksi itkin karvaita kyyneleitä ja ihmettelin mikä kaikkia vaivaa ja onko tämä joku hullu salaliitto minua vastaan kun aina vaan päädyttiin siihen tulokseen, että hoitoani jatkettaisiin. Lopulta tunsin oikeasti sekoavani, kun minulle suositeltiin lääkehoitoa ahdistuksen lievittämiseksi. En ollut uskoa korviani, mutta kaikkeen myöntyneenä ja osastolla lopulta 3kk vietettyäni olen erittäin onnellinen, ettei minulla ollut edes mahdollisuutta kieltäytyä. Muistellessani tuota raskasta ja loputtomalta tuntuvaa aikaa voin olla vain kiitollinen niille "hulluille" sairaalan työntekijöille, että pitivät minua siellä. Sainpahan vankan pohjan paranemiselle, mistä osoituksena se, ettei minun ole tarvinnut palata enää koskaan osastolle. Moneen muuhun verrattuna (vaikkei mitään vertailua saisi tehdä) kaikki hoitokontaktini ovat loppuneet hyvinkin nopeasti. Osastolta päästyäni kävin 2 vuotta nuorisopsykiatrian poliklinikalla juttelemassa noin kerran viikossa, loppuajasta noin kerran kuussa ja sitten käynnit lopetettiin kokonaan. Fysioterapiaa kesti harvakseltaan 1½ vuotta osaston jälkeen ja muita hoitoja ei sitten ollutkaan. Tulipas tarina, mutta toivottavasti ymmärrät etten tarkoita pahaa nyt sanoessani, että vaikka olosi tuntuu vahvalta muutaman osastopäivän jälkeen, niin alamäkiinkin pitää varautua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. elän täällä päivä kerrallaan ja katon mihin malliin asiat lähtee suuntautuun. Tiedän että 2 viikkoa on lyhyt aika osastojaksolle, mutta jos sillä selviän olen iloinen. Se on selvää että anoreksia tulee taas tiukentamaan otettaan jossain vaiheessa. Onhan paraneminen ollut tähänkin asti ylä ja alamäkiä täynnä. En siis odota kaiken sujuvan kun tanssi. Silti olen ilonen että alku on lähtenyt näin käyntiin

      Poista
  4. Komppaan kahta edellistä lukijaa, ja olen myös itse sitä mieltä, että muutama lisäviikko tuskin tekisi pahaa viettää siellä ja päästä olemaan siellä kontrolloidussa ja valvotussa paikassa, jossa et pysty lipsumaan ruokailuista. Olet kuitenkin taas ns. "lähtöpisteessä" ja niinkuin edellinen totesi, on anoreksia sinussa vielä vahvasti kiinni ja vaikka miten tuntuisi, että olet jo tavallaan voittanut sen, niin on varmempaa kuin varmaa, että takapakkeja tulee vielä. Äläkä ota lannistavana kommenttina, vaan tsemppaavana, mutta myös varautuvaisena. Mieti tarkkaan, kyse on kuitenkin loppupeleissä vain omasta elämästäsi. Toivotan paljon tsemppejä ja voimahaleja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edelliseen kommenttiin jo aika hyvin selitinkin sen että tiedostan anoreksiasta parantumisen olevan hyvin aaltoilevaa. Olenhan tässä jo kuukausia kyseisen mörön kanssa taistellut ja huomannut miten se aina välillä hellittää otettaan ja välillä kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Tiedän että takapakkeja on edessäpäin ja ne pelottavat minua. Elän nyt kuitenkin päivä kerrallaan ja otan pieniä askelia kohti paranemista :)
      Kiitos tsempeistä!

      Poista
  5. Hei, älä loukkaannu tästä tai mitään, mutta usko pois, sulla niinkun kellä tahansa muullakin vakavasti sairastuneella ON mahdollisuus nauttia ruuasta vielä joskus. Jopa niistä herkuista. Tällä hetkellä susta ei välttämättä tunnu siltä koska oot vielä niin kiinni anoreksiassa. Siihen voi mennä kuukausia, luultavasti vuosia, ennen kuin pystyt myöntämään ja sallimaan itselles niitä pieniä iloja ja nautintoja mitä säkin ihan oikeasti ansaitset. Ikinä ei pidä luovuttaa eikä antaa periksi ja vaan aika näyttää.. Mutta sen vaan haluan sanoa, että älä nyt jankkaa itsellesi sitä että et tule ikinä elämässäsi enää nauttimaan 'herkuista'. Sillä et sä voi koskaan tietää. Jos nyt muodostat siitä itellesi sellasen kaavan josta ei voi poiketa ja oot iskostanut sen vuosiksi sun päähän, niin miten käy sitten kun sun yhtäkkiä sitten tekisikin mieli jotain erilaista, vaikka jotain makeaa? Silloin kun koet olevasi jo 'parantunut' ja syöväsi tarpeeksi ja normaalisti? Äh, en saa nyt yhtään tuotua ajatuksiani tähän järkevästi mutta toivottavasti saat tästä irti edes jotain. Tiedän että oot vielä siinä vaiheessa ettet pysty sallimaan itsellesi mitään ilman 'lupaa' mutta USKO siihen että pystyt vielä joskus elämään normaalisti ja huolehtimaan itsestäsi niin kuin kuka tahansa muukin. Vaan silloin se voi oikeasti tapahtua. Voi olla että joskus tulevaisuudessa tajuat että kaikki se olikin vaan kiinni syömishäiriöstä ja että sullakin on oikeus syödä mitä tahansa mieli tekee. Tietysti on hyvinkin mahdollista että et todella vaan pidä tai tule ikinä pitämään herkuiksi luokitelluista ruuista mutta mieti silti, ootko SINÄ oikeasti sitä mieltä vai yrittääkö joku (syömishäiriö) vaan mahdollisimman paljon uskotella sitä sulle jotta välttyisit suurimmalta ahdistukselta?

    :) Vaikutat aivan älyttömän ihanalta tytöltä ja mä voin vaan toivoa että pääset nyt eteenpäin ja uskallat löytää itsesi sieltä jostain anoreksian syövereistä. Paraneminen on vaativaa, se sattuu, ahdistaa eikä tapahtu yhdessä yössä, mutta kaiken sen kivun arvosta. Kyse on sun elämästä ja sun tulevaisuudesta, jumittumalla johonkin syömishäiriöön sulla ei niitä kumpaakaan valitettavasti tule ikinä olemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi pisti ajattelemaan, aika näyttää mitä tuleman pitää. Koskaan ei saisi sanoa ei koskaan, mutta en mä tiiä tuunko koskaan enää nauttiin makeesta. Sen näyttää vain tulevaisuus.

      Kiitos sanoistasi ne merkkaa mulle paljon <3 Ja anteeksi vähä sanaisuus, tänään ei oikein juttu kulje

      Poista
  6. oon täysin samaa mieltä edellisen anonyymin kanssa, se oli hyvä kommentti! ( : ootko muuten ikinä aikaisenmmin, siis ennen sairastumista pitäny mistään herkuista? tai edes yhdestä, jostain tietystä? jos oot niin mistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oon pitänyt kirpeistä karkeista, nyt ajatus niistäkin kuvottaa

      Poista
  7. Mut muista että itse voit päättää astutko niihin alamäkikuoppiin! Haluatko nähdä tulevaiuutesi jatkuvana ailahteluna? Itselläni paranemisessa auttoi tajuaminen, että eihän kukaan muu kuin minä itse päätä matkan suunnasta! Jos haluan parantua, parannun. Yksi mutta... hyväksyminen. Vaikeinta on hyväksyä, että massaa tulee lisää. Se on "hinta" terveestä, sporttisesta, eloisasta, kauniista elämästä. Saat oikeasti valita normaalipaino+normaalielämä TAI alipaino+ankea "elämä".
    Kuten muumikirjassa sanotaan:On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot ihan oikeessa, lopulta kaikki kääntyy aina muhun itseeni, siihen uskallanko parantua. Uskallan, mä tiedän sen!

      Poista