lauantai 28. heinäkuuta 2012

No se jäätelö...

Tänään mun piti syödä päivällisellä purkillinen jätskiä, en oo pitkään pitkään aikaan tehny sellasta ja nyt se oli pakko. Ahistus iski jo siinä vaiheessa kun kipon mun tarjottimella näin. Voin kuitenkin sanoo että ängin joka murusen suuhuni, kyyneleiltä ei vältytty, mutta ainakin pistin anoreksian äänelle kunnolla kampoihin. Syömisen jälkeen olin äärettömän ahistunu kauankin, onneks omahoitajan kanssa juttelu hiukan helpotti oloa mutta kyllä se purkki kammottelee edelleen mun mielessä.


Varmistuin tosin siitä että sitten kun löydän tieni ulos täältä ei jätski edelleenkään mun ruokavalioon tuu kuulumaan. En tykänny siitä yhtään, en vieläkään. Ajattelin että pitkästä aikaa voisin ehkä saada edes jotain hyvänolon tunnetta jäätelön mausta, sen sijaan se oli suorastaan pahaa. Olen aijemmin selitelly mun suhtautumista ja historiaa "herkkujen" kanssa ja nähtävästi oon ihan oikeessa siinä ettei ne vaan enää oo yksinkertasesti mua varten. Täällä osasto-oloissa on vaan hyväksyttävä se tosiasia että mun on niitä pakko painonnostamiseks syödä. Teen sen mun elämän, terveyden ja tulevaisuuden unelmien takia. 

Oon koko ajan ihan täynnä. Nää syömismäärät on ihan mahottomia... en ymmärrä miten tuun tottuun ja kuulemma on todennäköstä että ateriakokoja vielä nostetaan kun tapaan ravitsemusterapeutin nyt maanantaina. Istun päivät pitkät odotellen seuraavaa ruokailua ja koitan keksiä tekemistä. On ihan tuskaa nähdä ihanan aurinkoinen päivä ulkona ja ite olla vankina neljän seinän sisällä, puolentunnin ulkoiluluvan kanssa.
Mutta sen takia mä en jumittele tän osastojakson alkuun pistämisen kanssa. Syön sen mitä pitää ja tottelen neuvoja. Taistelen anoreksiaa vastaan ja pääsen täältä sillä tavalla mahollisimman nopeesti taas avohoidon puolelle. Himmailu ja oravanpyörää kiertäminen saa nyt loppua, en tuhlaa enää mun arvokasta elämää.


Jos ois joku taikapilleri millä anoreksian sais poistettua niin sen kyllä harkitsematta popsisin. Valitettavasti tää on ainoo reitti. Reitti, joka on vaan niin äärettömän vaikee kuljettavaks. Mutta mä pystyn siihen.

8 kommenttia:

  1. Tsemppiä Jenni, tuo jäätelö on vain paranemista. se ahdistaa sinua nyt, mutta joskus se voi jopa maistua hyvälle

    VastaaPoista
  2. Aivan mahdottoman paljon tsemppiä sinulle! Sinulla on mahtava asenne, uskon ihan varmasti että parannut, se vie varmasti kuitenkin aikaa, eikä ole helppoa, mutta sinä teet sen! :) Jännä juttu, että olet mielessäni useamman kerran päivässä, vaikka en sinua henkilökohtaisesti tunnekaan. Mietin usein että mitenhän sinulla menee ja miten jaksat. Voimia!

    -Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos anna ihanasta kommentista :) On tosi mukava tietää että siellä jossain puolella maailmaa on noin myötäeläviä ja empaattisia ihmisiä. Saan ihan hirmusti motivaatiota parantumiseen tsemppaavista sanoista. Oot oikeessa, mä pystyn siihen, oli se sitten kuinka vaikeeta tahansa!

      Poista
  3. Täytyypä ihan minunkin tunnustaa, kuten Anna edellisessä kommentissa; minäkin ajattelen sinua Jenni monesti päivässä! Ihailen sinua ja rohkeuttasi. Muista, että koti odottaa sua, jokaisen onnistuneen ruokailun jälkeen olet askeleen lähempänä onnellisuutta (vaikkei siltä aina tuntuisi)

    -Niina :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että miten teidänlaisia täältä vielä löytyykin. Niin ihana kuulla että mulla on tällasia lukijoita <3 Kiitos ihan valtavasti tuestanne, ootte ihania :)

      Poista
  4. Hei! Tsemppiä tosi paljon! Saanko kysyä, että onko sulla jotain lääkitystä, mikä vois mahdollisesti helpottaa/auttaa ahdistukseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Ei oo tällä hetkellä mitään lääkitystä käytössä ja sitä haluun kyllä välttää viimeseen asti. Lääkärit on ollu samaa mieltä, tosin jos ahdistus kasvaa ihan sietämättömäks niin onhan se tietenkin yks mahollisuus koittaa helpottaa tilannetta lääkkein. Toivon kuitenkin ettei sille tulis tarvetta.

      Poista
  5. juurikin näin: matka kohti terveyttä ja paranemista on vaikee, mutta sä pystyt siihen!

    VastaaPoista