lauantai 19. toukokuuta 2012

Parantuminen voi alkaa?

Oon saanut henkisellä tasolla kaikki aika hyvin järjestykseen. Mun terve mieli on voittanut- tai ainakin tuntuu että on voittamassa- tän anoreksiamörön. Joskus se koittaa ottaa mun ajatukset hallintaansa uudelleen mutta näitä hetkiä ei oo enää niin usein.

Päivä on sujunut hyvin, lukuunottamatta uusista ruokamääristä johtuvaa järkyttävää loppuillan mahakipua. Pystyin vaan makaan eteisen lattialla kyyryssä ja itkemään. Oon ylpee siitä että oon kuitenkin jaksanut syödä sen kaiken mitä tänään oon vetäny. Enkä itseasiassa tunne edes minkäänlaista huonoa omaatuntoa, mun halu saada se paino nousemaan on tällä hetkellä niin luja. Parantuminen on ainoo vaihtoehto ja oon ymmärtänyt tän itekkin. Tunnen katkeruutta itteeni kohtaan siitä, että annoin kaiken mennä tähän pisteeseen. Olin anoreksialle kuitenkin liian helppo uhri.

Saan olla todella onnellinen mun perheen ja ystävien tuesta. Niillä on ollut ja tulee olemaan paljon kestettävää anoreksian kanssa ja tiedän ettei huoli musta ja mun selviämisestä oo ollut mikään helppo asia käsiteltäväksi.

Oon tällä hetkellä liikuntakiellossa. Tai hyvin passiivinen kävely 30 minuuttia päivässä on sallittua. Voitte kuvitella millanen tuska tää on ihmiselle, joka haluais juosta,pyöräillä,rullistella, ihan mitä vaan, tuolla nätissä alkukesän auringossa ja nyt se kielletään. Ymmärrän kyllä miks, mutta oon pettynyt siihen että näin on. Haluisin tanssia ja nauttia liikunnasta nyt kun se ei enää ois mun mielelle vaan joku pakko kituuttaminen. Oon nimittäin päässyt eroon myös pakkoliikunnan tunteesta, säännöksistä ja lihaskuntoliike neurooseista. Haluaisin nauttia taas liikunnan tuomasta hyvästä olosta ja harmittaa ettei se oo mahollista oikeestaan pitkään aikaan.

Paino oli aamulla taas muuten vähän laskenut vaikka suunnitelman mukaan on tullut kyllä syötyä.. osasto kutsuu jos en saa kotona painoo tarpeeks ylös ja ens viikolla ois sairaalakäynti. Stressaan tästäkin jo valmiiks. Toivotaan että aamulla herään edes vähän tyhjempänä aamupalalle.

FeelMe

7 kommenttia:

  1. minkä verran oot alimmillas painanu ja kuinka pitkä oot? (ei tarvii vastaa jos tuntuu ahdistavalta) ja kauan oot sairastanu? on hienoa että sulla on itselläkin suuri halu parantua ja saada paino nousemaan. niiku sanoit, ainoa keino on saada se paino nousemaan, muuten ei voi parantua, vaikka haluais kovasti uskoa että mikä tahansa muu keino auttais. itekki oon nyt sairastanu anoreksiaa reilu 2 vuotta ja pahimpina hetkinä muistan ku mietin että paranen kyllä mutta en nosta painoa grammaakaan. mutta näinhän se ei mee. jossain vaiheessa paino alkoi pikkuhiljaa nousta ja vaikka se oli kamalaa, mä kestin sen ja olo parani sitte oikeesti. säkin pystyt siihen kyllä, mutta anna itelles aikaa, sillä sairaus ei hetkessä tullukkaan, niin ei se hetkessä lähdekkää ! =) tsemii sulle !
    t. Boogina

    VastaaPoista
  2. Kiitos kovasti kommentista :)
    Mä oon 162 senttiä pitkä ja painoin alimillani 39,7 kiloo. Tosin ei sitä tuolta lukemista nyt tässä kuukauden aikana oo ihan kamalasti saatu nouseen. Kilo kuitenkin!

    Painon nousu ja kaikki siihen liittyvä pelottaa tosi paljon. Noudatan mun ateriasuunnitelmaa oikeestaan nyt täydellisesti, jotenkin se että vaaka näyttää isompaa numeroa hirvittää vaikka toisaalta taas ilahduttaa (onhan se merkki siitä että paraneminen on käynnissä), Tää on yhtä taistelua mörön ja oman itsensä välillä. Tiedät varmasti kokemuksesta.

    Kiitos tsempistä ja jaksamisia sinnekkin. Oot ollu vahva lyödessäs anoreksian, sun kaltaset tarinat antaa aina voimaa <3

    VastaaPoista
  3. no kiva kuulla =) mä painoin täysin saman verran alimmillani ja oon milteu ihan saman pitunen! nyt painan miltei 53kg ja olo on tietty paljon parempi, mutta ei tähän helppo ollu päästä. mutta sä pystyt siihen! voin niin samastua sun tunteisiin ku mietin aikaa 2vuotta taaksepäin. pelotti kaikki se syöminen, painonnousu ja ihan kaikki enkä voinu miettii muuta ku ruokaa ja laihdutusta, sitä että oon lihava, en haluu nostaa painoo yms mutta pikkuhiljaa aloin nostaa sit painoo ja takapakkien kautta onnistuin ja se oikeesti kannattaa. saat elämäs takas, tää sun taistelu on todellakin sen arvoista, koska sä paranet kyllä vaikka tekis välillä mieli luovuttaa. ja se on oikeesti totta, että mielikin tulee enemmän mukaan kun paino nousee ( :
    t. Boogina

    VastaaPoista
  4. Boogina:

    Aivan mahtavaa kuulla että oot saanu painon normaalilukemiin :) Oot ollu vahva ja tiedän millasen taistelun takana se on ollut. Kiitos ihanasta viestistä, tällaset on ihan kultaa vaikeina aikoina. Uskon että alku on kaikista hankalin, mutta kyllä mä vielä voitan tän sairauden :) Haluun ite päättää mun elämästä ja tulevaisuudesta, on väärin että mörkö saa ohjailla sitä mielensä mukaan.

    Paljon haleja ja tsemppejä sinne, toivottavasti jäät seuraileen mun matkaa kohti parempaa :)

    VastaaPoista
  5. just niin, sun elämäs se on eikä mörön! haleja ja tsemppejä sulle myös, ja varmasti seurailen sun matkaas eteenpäin, oot hyvä kirjottaa ja mua kiinnostaa tietää missä meet ja mikä fiilis niin voisin vaikka antaa jotai vinkkei mikä itel autto aikoinaan tms... : D
    t. Boogina

    VastaaPoista
  6. Heippa! Minäkin haluan jakaa sinulle oman tarinani. Jouduin osastolle toukokuun lopussa 2011 ja kesäkuun alussa olin jo sairaalan puolella, nenämahaletkuruokinnassa. Jatkoin koko kesän pakkohoidossa osastolla ja uloskirjauduin lokakuun 2011 alkupuolella.
    Tuntuu ihan kummalliselta edes kirjoittaa tästä, koska nyt, vuotta myöhemmin, minulla on niin erilainen olo. Uusi, parempi sellainen.
    Olen jo muutaman kuukauden ollut vapaa kaikista niistä syömishäiriöajatuksista ja siitä pimeydestä. Tuntuu kuin olisin melkein voittanut. Jaksan paljon paremmin fyysisesti ja elämä tuntuu iloisemmalta.

    Toivon sinulle parannusta ja onnellista, tervettä elämää! Uskon, että pystyt siihen ja tulevaisuutesi on valoisa <3

    Mainitsen vielä sen, että vuosi sitten, kun kuulin muilta näitä "Sulla on parempi olo, kun saat nostettua painoa"-juttuja, ajattelin, että he haluavat yrittää huijata minut lihomaan tai muuta sellaista. En osannut ajatella sitä. Parempi olo... Mutta se on totta, se on niin totta! Ja nyt tiedän sen. Olen saanut elämäni takaisin, elämänilon takaisin. :-) Toivottavasti tämä sekavasti kirjoitettu pieni tarinani tuo sinulle motivaatiota parantua ja toivoa paremmasta.

    -Niina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun jaoit tarinasi niina! On upeeta että oot päässyt jo pitkälle paranemisessasi ja saanut elämäsi taas takaisin :)

      Tällä hetkellä oon erittäin parantumismyönteinen ja uskon vahvasti että pystyn voittamaan taistelun anoreksiaa vastaan, vaikka se onkin pitkä ja raskas tie. Alkuun olen jo päässyt enkä aijo luovuttaa.

      Paljon voimia jatkoosi <3

      Poista